Braveheart: Ennakkoluulojen voittamista ja uusien kehittämistä

Yksi eniten inhoamistani elokuvista ikinä on Braveheart. Miksi ihmeessä? Monethan pitävät sitä ihan kelpo leffana. Omat antipatiani kumpuavat kahdeksannelta luokalta, kun englannin opettaja oli päässyt tavoitteisiinsa viikko ennen kesäloman alkua ja ilmoitti sivistävänsä meitä viimeisen viikon Braveheartilla. Elokuvasta jäi mieleen tasan kolme asiaa (seuraa spoilereita ja myöhemmin nillitystä): se, kun William Wallacen vaimon kurkku viilletään auki, kun loppukohtauksessa Wallace itse huutaa ennen kuolemaansa "Freedom" ja kuinka se hemmetin elokuva kesti viikon. Viikon! Maanantaista perjantaihin. Keskiviikkona olin jo niin kyllästynyt jatkuviin taistelukohtauksiin, että olisin tehnyt mielummin kielioppikertausta.

Stirling ja Stirlingin taistelun tienoot William Wallace Memorialta kuvattuna

Tänään kuitenkin päätin vihdoin kohdata ennakkoluuloni ja antaa leffalle uuden mahdollisuuden kahdentoista vuoden jälkeen saatuani taas yhden Diana Gabaldanin 1700-luvun Skotlantiin sijoittuvista Outlander-kirjoista loppuun. Vaikutelma ei tosin ollut aivan äärettömän paljoa parempi kuin ensimmäisellä kerralla. Tiivistelmä leffaelämyksestä sanottakoon, että taistelukohtaukset, kurkunleikkaamiset ja kidutukset olivat edelleen yhtä ällöjä kuin ensimmäisellä kerralla, mutta tällä kertaa moni muukin asia tökki alkaen vaikkapa päähenkilöpariskunnan i'istä (Google väittää, että "ikä" tosiaan taipuu näin). Aivan leffan alussa näytetään pariskunta yhdessä lapsina, jolloin ikäeroa en ehkä neljä vuotta. Elokuvan hypätessä eteenpäin x vuotta, William näyttää olevan kolmen- ja neljänkymmenen välillä  (ja miksei näyttäisi, olihan Mel Gilbson leffan julkaisun aikaan 39 vuotias), vaikka herran olisi pitänyt olla alle 20-vuotias. Okei, ymmärrettävää, 1300-luvulla elämä oli raskasta ja ihmiset vanhenivat nopeammin. Tämän voisin vielä hyväksyä syyksi. Mutta sitä en, että se alussa melkein samanikäinen tytteli näytti edelleen parikymppiseltä. Miksi? Miksi??? Olenko joskus maininnut, että ärsyynnyn elokuvien epäloogisuuksista..?

Willyn kaveri, joka valotti Stirlingin taistelun
tapahtumia. 

Leffaa katsoessa mietin paljon muitakin juttuja. Niin kuin sitä, kuuluvatko käytetyt tartaanien värit oikeasti jollekin klaanille, ja mihin klaaniin William Wallace oikein kuului. Miksi elokuvassa ei käytetty symppiksen näköisiä ylämaanponeja, vaan andalusian hevosia, joka vaikuttaa hieman epätodennäköiseltä rodulta Skotlannin maaseudulla (varsinkaan kun elokuvassa Willy ei ollut maanomistaja vaan tavallinen...öö... hengailija? Ei se maatakaan näyttänyt viljelevän sen enempää kuin tekevän sepän tai vastaavan töitäkään..).  Ja jotenkin outona pidin sitäkin, että käsittely, johon William Wallace joutui leffan lopussa kuvattiin jonkinlaisena "puhdistautumisena", jotta tämä tunnustaisi oikean kuninkaan (vai pyytäisi armoa, meni vähän ohi kun keskityin piirtämiseen tuossa vaiheessa). Todellisuudessa kyseinen käsittely oli ihan perussetti, jonka maanpetokseen syyllistynyt mies sai osakseen vuodesta 1351 aina 1800-luvulle asti. (Naiset ainoastaan poltettiin roviolla siveellisyyssyistä.) Mutta kaipa kohtaus olisi ollut vähemmän kiinnostava, jos kyse olisi ollut rangaistuksesta, joka olisi toteutunut teki Wallace mitä hyvänsä. Ja sitten vielä se "käsittely" yleensä. En lainkaan ole veren ja suolenpätkien fani, mutta jos tuollaista lähdetään kerran kuvaamaan, niin eikö se olisi sama tehdä autenttisesti, eikä vain näyttää valittuja paloja?

Eli mitä tästä opimme? Elokuvista nauttii enemmän, jos ei tiedä niiden kontekstista yhtään mitään. Ellei niitä sitten katso nostalgiasta alkuperäistä lähdettä kohtaan, kuten ihan kohtuu hyviin kirjoihin perustuvat kammottavan huonot Twilight-leffa (Sori leffojen fanit!). Mutta oh, tulipas tilitys. No, nytpähän tiedän, ettei Braveheartia tarvitse katsoa uusiksi taas seuraavaan kahteentoista vuoteen.

--

Edit: Tuleepa muuten aivan mahtava tuoksu uunista! Lykkäsin lihat hautumaan sinne kolmeksi tunniksi ja huomenna värkkäilen niistä linssikeittoa. :)