Kettututtavuus

Törmäsin tällaiseen mussukkaan kaupassa ja moisen hurmurin edessä olin aseeton. Miten näin suloiselle ketulle sanotaan ei? (No, sanoinpa kumminkin. Hyvä minä!)

Arvonta Lauran blogissa

Kannattaa käydä osallistumassa Lauran blogin joulukilpailuun :)

Arvontavoittoja

Voitin Weban ja Terveysteekin yhteisarvonnasta ihania Weban tekemiä joulukoristeita peräti kaksin kappalein! Pääsivät heti käyttöön, sillä tähän astinen joulukoristekokoelmani sisältää jouluvalojen lisäksi ainoastaan kaksi joulukoristetta. :) Kiitos Weba!

Ih-hah-haa, ih-hah-haa...

... ja heppakärpänen puraisi taas monen vuoden jälkeen. Kävimme nimittäin ystäväni kanssa omalla yksityistunnilla verestämässä ratsastustaitojamme!

Alkuvaikutelma valitsemastamme ratsastuskoulusta oli lähinnä karmiva: lauma pikkutyttöjä keikkui poniensa selässä opettajien huutaessa naama punaisena ja käyttäen omaankin korvaani varsin ruokotonta kieltä. Kauhulla mietin jo, että miten paljon opettaja meille aikoo huutaa seuraavan tunnin aikana. Kentän läheisyydessä oli niin autonromuja kuin työkoneitakin ja talli oli ilmeisesti toisella puolen tietä.

Mielikuvat alkoivat hiljalleen parantua kuitenkin. Pääsimme valmistelemaan hevosemme tunnille ja hoitaminen oli kivaa pitkästä aikaa. Siitähän omat hevoskokemukseni valtaosin koostuvat kuitenkin. Opettajakin osoittautui ihan mukavaksi, joskin omalaatuiseksi, ja hyväksi opettajaksi. Istuntani sai paljon kritiikkiä, mutta sen puutteet ja ongelmat jo tiesinkin, ja toivottavasti tunti paransi istuntaani edes hitusen. Laukkaamaankin pääsin kunnolla ensimmäistä kertaa ikinä ja muutaman kierroksen jälkeen se tuntui jo aivan mahtavalta, kun liikkeeseen ehti tottua!

Fiilistelykuva Wikimedia Commonsin
suosiollisella avustuksella

Paljon opeteltavaa kuitenkin oli ja tuntui siltä, että korjattavia asioita oli niin paljon, että joka kerta kun korjasi asennossa tai tekniikassaan jotain, unohti kymmenen muuta asiaa, jotka myös olisi pitänyt korjata. Lisätreenille on siis tilausta, eikä haittaa yhtään. :)

Lopputunnista olo alkoi lähestyä keitettyä nuudelia ja tuli todettua, että ratsastusta ei arvosteta laiskaan tarpeeksi kuntoilulajina. Suurimman osan loppupäivästä nimittäin makasin peiton alla sikiöasennossa potien kaikin puolin kivuliasta kroppaani, joka ei moiseen rääkkiin ollut tottunut. Sunnuntaina voima oli jo palannut tuskaisen jumiutuneisiin lihaksiin ja tänään maanantaina pystyn jo liikkumaan irvistelemättä!

Hevoskärpänen siis puri ja lujaa. Vielä on keskustelun alla, mitä tallia kokeilemme seuraavan kerran. Ystäväni haluaisi vaihtaa toiselle tallille, joka sijaitsee 30 kilometria kauempana ja jossa ratsastustunti maksaa kahdeksan euroa enemmän. Toisaalta se kalliimpi ja kaukaisempi talli ei ole niin epämääräisen maineessa kun tämän viikonloppuinen, mutta omaan silmääni näistä jäljimmäiselläkin hevoset näyttivät hyvinvoivilta ja vireiltä ja opetusta oli helppo omaksua. Jäätäväksi siis jää, missä opiskelemme seuraavan heppatuntimme. ;)

Arvonta

Seregin blogin risteilylahjakortin arvontaan voi osallistua osoitteessa

http://fuksianpunainenlanka.blogspot.fi/2012/11/burnout-ja-arvonta.html

Graduton päivä

Hupsista. En sitten keskiviikkona enää muistanutkaan, että päätin kirjoittaa postauksen, jonka aiheena ei olisi gradugradugradu. Siispä välttelen sitä aihetta postauksessa, vaikka hankalaahan se on. Joku nimittäin varsin fiksusti totesi, että gradun tekeminen on kuin armeijassa oleminen: silloin ei osata puhua mistään muusta. Epäilemättä ne molemmat ovat samanlaisia arjen täysin täyttäviä mammutteja ja sekoiltuani taas kerran luentokurssin aikataulun kanssa tuttavani totesikin, että "ei kantsi olla tollanen sekakäyttäjä, että käy kursseja ja tekee isoa G:tä yhtäaikaa. Kantsii vaan linnottautua gradun ajaksi komeroon." I agree. Harkinnassa on.

Mutta niin, se graduton postaus. Ööö...öö.. ö.. Hmph! Täytyyhän minulla nyt muutakin elämää olla, hyvänen aika! No, jos ei muuta keksi, voi aina olla englantilainen ja puhua säästä. Säätä nimittäin ei voinut olla huomaamatta eilen, kun kävelin tiistaina ensin aamusta YTHS:lle luomen poistoon ja sitten keskussairaalalle fiksaamaan ikävästi poskeani tökkiviä oiontakiskoja (mikähän näille nyt olisi korrekti nimi?). Siinä vajaa kymmenen kilometrin aikana ehti nimitääin tulla valitettavan selväksi, että vaikka lumisade on ihanaa, se ei ole ihanaa tuulessa ja +2 C asteessa. Tästä säätilasta kuitenkin nautin useita tunteja eilen (pääosin aina vastatuuleen, mikähän siinäkin on?), jonka jälkeen päädyin useamman tunnin päikkäreille lämmittelemään. Tai ehkä spesifimmin tunnin päikkäreille ja toisen tunnin herätyskellon torkuttamiseen, sillä armaan sähköpetauspatjani lämpöisestä huomasta nouseminen oli todellakin tuskaista.

Näin talven kunniaksi :) 

Nyt loppuviikosta säähaltiatar on kuitenkin suvainnut esitellä hymyilevät kasvonsa ja auringonpaiste hemmottelee toista päivää putkeen. Oli jo aikakin! Loppusyksy on vuosi toisensa jälkeen ollut yhtä kammottava: pimeyden, märkyyden ja yleisen kurjuuden lisäksi loppusyksy on perinteisesti vuoden pahin tentti- ja harkkatyörysä, joka yhdistyy usein myös kandi- ja gradu-tuskasteluun (Ups, G-sana, sori!). Tänä se on tosin lähinnä gradutuskastelua (ääh, taas se G-sana) maustettuna kasalla oppimispäiväkirjoja sekä yhdellä harkkatyöllä. Vähän erilainen siis edellisvuosiin verrattuna, mutta tuskin yhtään vähemmän hektinen tai aurinkoinenkaan. Mutta hei, ensi vuonna ei olekaan enää tenttejä, harkkatöitä tai muitakaan opiskelujuttuja tähän aikaan vuodesta! Hui, jännää! :)

Gradutuskia

Tänään kieriskelen gradutuskissani edellisten viikojenkin edestä. Tänä iltana on nimittäin korjatun tutkimussuunnitelman deadline ja selkeästi syy-seuraus-suhteita puutteellisesti hahmottavana valtaosa urakasta jäi tottakai tälle päivälle. Tekemistä ei onneksi ole paljon, mutta sitäkin rasittavampia. Ohjaaja vinkkasi ystävällisesti eilen määrittelemään ekstrana termejä, joita en edes käytä koko gradussa, mutta jotka littyvät aiheeseen jonkin aasinsillan kautta. Nyt siis etsimään, että kukakohan nämä termit on joskus määritellyt ja lukemaan tekstejä, jotka eivät itse asiassa liity lainkaan koko gradun aiheeseen. "Jee". Lisäksi olen koittanut selvittää, kerrotaanko missään, montako tapauksta monitapaustutkimuksessa pitäisi olla. Voin kertoa, että sitä tietoa ei muuten kovin helposti löydy, eikä varsinkaan sellaisesta lähteestä, jonka voisi lähdeluetteloon merkitä.

Kun lunta vielä oli.

Äh, päätin jo eilen, että olen nyt näistä viimehetken korjausvaatimuksista angstini ansgtannut, sillä eilen en sen lisäksi juuri muuta tehnytkään. Tosin syytän aikaansaamattomuudestani myös armotonta koomaa, minkä sunnuntain kunnallisvaalien koko päivän kestänyt ääntenlaskenta aiheutti. Onneksi tänään olen edes hitusen vireämpi, vaikkei se ole järin paljon sanottu. Lumikin alkaa olla muisto vain, mutta onneksi ihana aurinko edes piristää rännässä kahlaamista.

Oikeastaan voisin luopua tästä kirjastolla ahertamisesta ja kokeilla kotona kirjoittelua taas vaihteeksi. Huomenna saatan saada kirjoitettua tänne jotain järkevämpää, tänään on yliannostus gradua.

Oikenevia hampaita ja tutkimussuunnitelmia

Tuntuu, että takana olisi kovinkin hektinen puolitoista viikkoa, vaikka todellisuudessa vapaa-aikaa on ollut ihan kohtalaisesti. Viikkoon on mahtunut osaamispäiväkirjojen kirjoittamista, harjoitustyön ja tutkimussuunnitelman kirjoittamista, esittämistä ja opponointia, lautapelailua, lapsenvahtina olemista, kurpitsoiden säilömistä, energiaexperttikoulutusta, hammaslääkärikäyntejä ja aika ajoin ahkeraa siivoamistakin. Ehkäpä pitäisi joskus listata tekemiään asioita ylös tähän tapaan. Näin listattuna näyttää nimittäin siltä, että olen saanut paljon luulemaani enemmän aikaan. Jatkuvan tohinan lisäksi kaamosväsymys on viimein saanut minut otteeseensa ja aamu(päivä)n perinteisenä kamppailuna on ollut ikuinen ongelma: noustako nyt vai nukkuako vielä viisi tuntia lisää (koska ulkona joko pilkkopimeää tai synkän harmaata, eli ihan selkeästi on nukkumisaika).

Tänä aamuna kuitenkin poukkosin kuudelta ylös ilman mikäänlaisia ongelmia. Syy tähän? Puhdas pakko. Unohdin nimittäin, että seminaaria varten pitää opponoida tutkimussuunnitelma, joten luonnollisesti teen sitä näin aamusta sitten. Pidän aikaisin heräämisestä toisinaan, ihan totta, mutta esimerkiksi tänään en arvosta sitä tippaakaan. Väsymyksen lisänä (tottakai) tänään kinnaa se valitettava tosiasia, että haukotteleminen noin neljä kertaa minuutissa venyttää ikävästi alahampaitani. En oikein tiedä miten, mutta alahampaisiin toissapäivänä laitetut oiontavermeet kiristyvät jokaisella haukotuksella ja venyttävät muutenkin onnettomassa tilassa olevaa purukalustoani. Niinpä jokaista haukotusta seuraa alaleuassa puolen minuutin kivistys, joka haukottelutahtini ansiosta on ollut jatkuvaa viime tuntien ajan. Toisaalta oiottavassa purennassa on ehdottomat puolensa. Oionta toimii nimittäin myös erinomaisena dieettinä: koskaan ei ole tehnyt vähempää mieli syödä mitään aivan puhtaasti siitä syystä, että muiden kuin sosekeittojen, smoothieiden ja jogurttien syönti on vähintäänkin epämiellyttävää.

No, takaisin opponoinnin pariin. Ja sitten ihanan viikonlopun viettoon uhraamatta ajatustakaan koko gradulle! 

Jouluhenkeä?

Huh, jouluinnostus näyttää vallanneen jo blogikansan, mutta itselläni ei ole jouluhenkeä lainkaan. Ja miksi pitäisikään, jouluun on vielä 2,5 kuukautta. Itselläni joulu, tai tarkemmin ottaen joulukuun puoliväli, on eräänlainen mörkö gradun teoriaosan deadlinen kanssa. Mitenkään hirveän innostuneena en siis sitä odota, enemminkin hieman kauhuissani. Toisaalta en muutenkaan ole hirvittävä jouluihminen. Rakastan kyllä joulua: puhdasta kotia, stressittömyyttä, perhettä. En vain oikein osaa kaivata sitä tavallista jouluhömpötystä. Lahjatonta joulua vietetään nyt viidettä vuotta. Välillä joku perheestä rikkoo säännön, mutta silloinkin mennään pienillä lahjoilla. Tulevan asunnonjakajan kanssa vaihdetaan yleensä etukäteen sovitut lahjat, että molemmat saavat mieleisensä ja tarpeellisen lahjan. Viime jouluna sain esimerkiksi näppäimistön kannettavaan. Joulukortitkin ovat nykyään jo pakkopullaa. Joskus ovat jääneet lähettämättäkin kiireen tai puhtaan unohduksen takia. Itse askarrellut kortit ovat ihania, mutta mietin usein arvostavatko vastaanottajat niitä oikeasti yhtä paljon kuin niiden tekemiseen menee vaivaa. Toisaalta itse tehtyjä kortteja lähettävät ihmiset luultavasti nauttivat askartelusta enemmän kuin minä, joka lähinnä kyllästyn ja turhaudun ensimmäisen kortin jälkeen ja alan sen jälkeen kyseistämään joulun juhlinnan järjellisyyden. Mutta yhdestä en luovu ja se on joulukuusi. Lapsuuden joulukuusista on jäänyt elävästi mieleen Turilaaksi ristitty ilmestys, jonka uumenista löytyi linnunpesä. Pesä tosin löytyi vasta, kun Turilas-paran oksat oli karsittu joulun jälkeen uloskantoa varten, niin tuuhea se onneton puu oli. Varsinainen ilmestys siis. Mutta nyt jätän muut fiilistelemään joulutunnelmiinsa ja alan itse kirjoittaa oppimispäiväkirjaa, jonka deadlineen on 2,5 tuntia aikaa vielä. Feels like monday.

Sadepäivän ilo

Sateinen ja harmaa syyspäivä sai tänään kolme piristysruisketta putkeen: kiinnostavan aamuluennon tunneälystä, hyvässä seurassa nautitun erinomaisen hampurilaislounaan yliopiston ruokalassa ja harjoittelutodistuksen hakeminen kesän harjoittelupaikasta. Etenkin viimeinen oli ihan mieletön piristysruiske, kun vanhoja työkavereita näki pitkästä aikaa ja oli hauska vaihtaa kuulumisia ja muutaman vinkinkin sain gradua varten. Olisi kyllä ihanaa päästä joskus jatkamaan töitä samassa tiimissä. :)

Nyt kun en ookaan tehnyt mitään fiksua (=gradua) pariin päivään, voisinkin käyttää muutaman tunnin sen pyörittelyyn seuraavaksi.

--

Edit: Varasin äsken ammattikorkeakoulun kirjastosta kirjan, joita heidän kokoelmassaan on kuusi, mutta yliopistolla vain kolme (joista kaksi vieläpä lukusalikäytössä). Kirjan nimi sattuu olemaan "Gradutakuu". Myönnän, repesin aivan häpeilemättä tälle loogisuuden huipentumalle.

Voittojen päivä

Ollakseen kohtalaisen aikaansaamaton päivä, tämä päivä on osoittautunut suorastaan erinomaiseksi elämänlaadun edistämisen suhteen.

Päivän ensimmäinen missio oli vakuuttaa suuhygienisti siitä, että oiontakiskoni hiertävät aivan hillittömästi ja että se on alusta asti hiertänyt (koska jos se on asennusvika, ei joudu maksamaan lähes 30e käyntimaksua). Ensimmäinen onnistui helposti suuhygienistin ja hammashoitajan päivitellessä hiertynyttä limakalvoa vallan ärhäkän näköiseksi. Jälkimmäistä en edes joutunut todenteolla tekemään, koska olin aikaa varatessa näemmä onnistunut vakuuttamaan vastaanottovirkailijan asiasta. Päivän ensimmäisen mission saldo: kivuton poski (jopa suuta avatatessa ja syödessä!) sekä kaksi pakettia ortodonista vahaa lisähiertymien ehkäisyksi.

Päivän seuraava missio oli mennä suoraan hammaslääkäristä yliopistolle opiskelemaan neljäksi tunniksi ennen luentoa. Paitsi että olin unohtanut siinä välissä olevan joogan ja joogavaatteet sen mukana, joten päädyin palaamaan kotiin "opiskelemaan pariksi tunniksi" eli tekemään ruokaa, syömään ja selaamaan facebookia. Lopputulos: Not so good but tasty. Valitettavasti ainoa oppimani asia oli, että 400g jauhelihaan riittää yksi pussi nuudelia.

Seuraavaksi suunnistin joogaamaan puoleksitoista tunniksi. Huonon keskittymiskykyni kunniaksi täytyy hehkuttaa, etten katsonut kelloa kertaakaan ja muutenkin olin todella tyytyväinen tuntiin. Kuutervehdys alkoi sujua jo paremmin. Valitetttavasti unohdin kaiketi hengittää viimeisessä sarjassa (miksi niitä kutsuttiinkaan?) kunnolla ja sain hillittömän päänsäryn hetkeksi. Tulos: rento ja seesteinen olo sitä huolimatta, että olin vartin myöhässä markkinoinnin luennolta.

Seuraava missioni ei ollutkaan siellä, missä sen kuvittelin olevan. Ei ole ensimmäinen kerta, kun näin käy. Siispä, nyt puoli tuntia myöhässä markkinoinnin luennolta, vetäydyin tietokoneluokkaan selvittämään luennon kohtaloa (ei olisi tarvinnut, jos olisi sellainen superhieno älypuhelin, josta olen nyt puoli vuotta haaveillut...). Ja kas, ensinnäkin selviää, että olen sentään oikealla kampuksella luennon kanssa, joskin aivan väärässä talossa. Ei siis sen suhteen hätää. Toisena hoksaan vilkaista, joko samaisen kurssin keväällä järjestetyn englannin kielisen version viimeisen uusinnan tenttitulokset ovat tulleet (14 vuorokauden tarkistusajasta on mennyt 12, vaikka kyseessä oli puhdas monivalintatentti). Ja kas, tolpalla läpi. Arvatkaa siis kahdesta, olenko sille luennolle sittenkään menossa!

Nyt siis hehkutan yleisen onnistunutta päivää ja itse asiassa juuri nyt pitää lähteä siirtymään takaisin toiselle kampukselle, etten kovin pahasti myöhästy energia-koulutuksesta. Siellä on luvassa teetä, sämpylää ja energiatietoutta, jonka jälkeen suuntaan uskollisen ratsuni selässä Finnkinon superpäiville katsomaan uusinta Bournea valtava popcorn-rasia seuranani. Ja mies tietenkin, mutta onneksi sillä on oma popcorn-rasia, niin jättää minun popcornit rauhaan. :) Hihii!

--

Edit: Ja vaikka olen viimeiset neljä vuotta hokenut, että kunhan tuo typerä kurssi menee läpi, ei ole mitään väliä millä arvosanalla. Ja nyt silti huomaan pohdiskelevani, että kyllähän ne luennot voisi silti istua ja koittaa korottaa numeroa.. siitäkin huolimatta, että perusopintokokonaisuuden arvosana pysyy samana tein mitä hyvänsä. Hullu masokisti, ei voi muuta sanoa. No, ehkä pohdin tätä seuraavan luennon tullen. Leffa oli hyvä, tuttua Bourne-laatua. Hyviä öitä!

Sadonkorjuuta ja kotijuttuja

Jättikurpitsaiseni chili-puskan kanssa. 

Tänään heräsin ihanaan syysauringon paisteeseen ja totesin, että on vihdoin aika säilöä jääkaapissa odottaneet kurpitsat. Siispä ryhdyin, ensimmäistä kertaa ikinä, kurpitsapikkelssin tekoon. Kuorimisen, siementen poiston ja kuutioinnin jälkeen kurpitsat keitettiin mausteliemessä, jonka jälkeen ne purkitettiin. Ongelmaksi meinasi tulla se, että omistan vain yhden lasisen säilykepurkin (jota sitäkin olen käyttänyt kahvin säilyttämiseen). Onneksi äidin hilloinnostuksen mukana oli kuivauskaappiini ajautunut myös toinen säilykepurkki ja jääkaapista löytyi vielä melkein tyhjä suolakurkkupurkki, jonka loppusisältö päätyi vanhaan rahkapurkkiin käyttöä odottamaan.

Kurpitsoiden kiehumista odotellessa ehdin käydä keräämässä parvekketomaattieni sadon - ensimmäisten yöpakkasten oltua kun on kohtalaisen turhaa toivoa niiden kypsyvän enää ulkona. Siispä kaverit päätyivätkin omena seurassaan keittiön kaappiin odottamaan kypsymistä. Valitettavasti chilit eivät ilmeisesti kypsy enää poimimisen jälkeen, joten jääkin nähtäväksi keräänkö ne raakoina vai laitanko ne hedelmineen päivineen talvehtimaan. Onneksi chilit pääsevät samaan paikkaan talvehtimaan kuin parvekkeen pelargoniatkin, joten tänä talvena ei niiden sijoittamisesta tule ongelmaa. 

Tomaatit kypsymistä odottamassa uudessa asuinpaikassaan. 

Mausteliemessä keittämisen jälkeen kurpitsat purkitettiin ja jätettiin pöydälle jäähtymään. Nyt purkit on jo siirretty jääkaappiin ja odotan mielenkiinnolla ensimmäisen purkin korkkaamista ja tulosten testaamista. En nimittäin oikein osaa arvostaa makeita kurpitsojaviritelmiä tai tarkemmin sanottuna mitään makeita vihanneksia. Jostain syystä olen vain päättänyt, ettei makea yksinkertaisesti kuulu "oikeaan" ruokaan. Toisin sanoen keitetyt kurpitsat, bataatti ja muut makeat perunat ovat minulle hävityksen kauhistus. (Itse asiassa bataatin englannin kielinen nimi on kuvaavasti "sweet potato", mutta käsittääkseni niitäkin on eri lajeja. Ainakin Uusi-Seelannissa törmäsin makeaan perunaan nimeltä kūmara, joskaan en pitäisi mahdottomana, että se oli vain paikallinen kutsumanimi bataatille.) Jos tulos on onnistunut, mutta maku ei ole omaan mieleen, niin eiköhän noille syöjiä löydy. 

Mausteliemessä käyttämisen jälkeen kurpitsat
näyttivät lähinnä säilykepersikoilta.

Tänään vihdoin sain pitkään haaveilemani kirkasvalolampun (tai kuitin mukaan "valoterapialaitteen"). Kaupasta sitä hakiessani yllätyin, kun myyjä kertoi hinnan olevan kolmanneksen enemmän kuin mitä olin verkkokaupasta jo etukäteen katsonut. Lamppu meinasi jo jäädä kauppaan, mutta onneksi fiksumpi puoliskoni hoksasi kysyä toiselta myyjältä verkkokaupan hintojen suhteesta itse kaupan hintoihin. Ja tämä kannattaa kaikkien muistaa: jos kauppaa tehdessä huomataan, että (Gigantin) verkkokaupassa tuotteelle on merkitty on halvempi hinta kuin (edelleen Gigantin) myymälässä, tuotteen saa verkkokaupan hinnalla (koska verkkokaupassa on mahdollisuus, että tilaus toimitetaan toivottuun myymälään, joten se on lopulta ihan yksi ja sama). Ja näin siis sain ihanan uuden lamppuni kotiin monen vuoden haaveilun jälkeen. Testasin lamppua jo tänään auringon laskettua ja paistattelin sen paisteessa ohjeistuksen mukaisesti päikkäreiden ajan. Ja blim! Päikkäreiltä herättyäni olin aivan tolkuttoman pirteä tuntikaupalla, mitä harvoin tapahtuu edes poikkeuksellisen hyvien päikkäreiden seurauksena. Valitettavaa tietysti oli, etten ollut ajatellut valohoidon ajankohtaa aivan loppuun saakka, ja niinpä vasta nyt 02 maissa alkaa väsymys hiljalleen hiipiä, joskaan ei mitenkään ylivoimaisena. Ehkäpä siis viritän kellon soimaan huomenna oikein aikaisin ja vietän aamun ensimmäiset tunnit aurinkolampustani nauttien. Edellyttäen siis, ettei aurinko oikeasti paista ulkona, missä tapauksessa poistun samantien ruskaretkelle kuvaamaan syksyn ihania värejä. 

Ihanasta syyssäästä puheen ollen, kaivoin näytille kuvan muutaman viikon takaa. Kuvassahan sataa aivan kaatamalla, vaikkei ilman zoomausta sitä uskoisikaan, ja oikeassa laidassa näkyy tupla-sateenkaaren reunaa himmeänä. Kauniita syyspäiviä kaikille!

Syyslaiskotus

Tänään on ehdoton syyslaiskotus. Ulkona on kylmää ja märkää, remonttimiehet ovat vasaroineet, poranneet, huuhdelleet, kuivanneet ja pinnoittaneet seinäni takana olevaa viemäriputkea koko aamun, viemäri on käyttökiellossa, gradulle pitäisi tehdä jotain, viiden sivun osaamispäiväkirja pitää kirjoitella iltaan mennessä valmiiksi ja aamun ensimmäinen luento olisi käsitellyt tutkimusmenetelmiä monotonisella äänellä kerrottuna. Ei siis ole varsinainen yllätys, että motivaatiopula kaikken muun paitsi takaisin nukkumaanmenemisen suhteen on melkoinen. Niinpä olen siis onneton laiskiainen ja istun sänkyni reunalla bloggaamassa syyskoomastani sen sijaan, että istuisin kiltisti luennolla pilkkimässä muiden kanssa tai kirjoittaisin ahkerasti kurjaa oppimispäiväkirjaani aiheesta XML-pohjainen viestintä tietoverkoissa - dokumenttien hallinta.

Olen todennut jo vuosia sitten, että olen aivan uskomattoman valoriippuvainen olento. Mitä harmaammiksi ja lyhemmiksi päivät muuttuvat, sitä enemmän haluan nukkua ja sitä tuskaisempaa nouseminen ja liikkeelle lähteminen on. Jos normaali unentarpeeni on kesällä kymmenen tuntia, voitte vain kuvitella miten naurettavaksi unentarpeeni talvella kasvaa. Niinpä useamman vuoden haaveilun jälkeen olen tänä syksynä päättänyt hankkia itselleni valoterapialaitteen nimellä markkinoidun kirkasvalolampun toivossa, että lisävalo piristää loppusyksyn harmauden keskellä. Aika lovenhan lampun hankinta budjettiin tekeen, mutta kesän kohtuupalkkaisen harjoittelun jälkeen on toivottavasti siihen varaakin. Sitä paitsi epäilen, että ellen saa kämppääni valoisammaksi (ja ei, yliopistolta ei löydy yhtään sen paremmin valaistuja opiskelutiloja, päin vastoin), nukahdan joka kerta, kun vilkaisenkaan gradumateriaalien suuntaan ja herään kevätaurinkoon ilman graduani.

--

Päivän 1/3 luennolla käyty, oppimispäiväkirja kirjoitettu, muu päivä enemmän tai vähemmän koomattu ja nyt ei väsytä pätkääkään. Huomenna pitää olla tehokkaampi. Öitä!

Vihdoinkin

Vihdoinkin! Tänään vihdoinkin viemäriremontti oli omalta osaltani ohi!

Syyskuun alkuun suunniteltu remontti siirtyi kuun puoleenväliin, epäsäännölliset klo 8-16 vesikatkot venyivät klo 18 asti illalla, yksi asunnossa vietetty päivä venyi kaiketi kolmeen. Totesin heti alussa, etten turhaan kiusaa itseäni asumalla viemärinkäyttökiellon kanssa ja niinpä ehdin olla 1,5 viikkoa evakkoonlähtövalmiudessa - remonttimiehethän ilmoittavat asuntoon tulemista kahta päivää ennen. Viikon odottelun jälkeen remonttipäiväksi lopulta ilmoitettiin maanantai ja pakkasin viikonlopun sirkusretkelle mukaan jo muutaman päivän vaatteet alkuviikoksi. Ohjeistuksen mukaan viemärin olisi pitänyt olla käyttökunnossa ja remontin omalta osaltani valmis siis maanantaina klo18 ja vessanpöntönkin käyttökuntoinen kahteen mennessä yöllä (kahdeksan tunnin kuivumisaika). Laiska kun olen, jäin vielä evakkoon.

Tiistai-iltana saavuin kotiin, totesin saaneeni myös tiistaille viemärinkäyttökiellon 8-18 ja uuden wc-pöntön päältä löysin pahvin palalle runoiltu viesti, jossa kerrottiin, että suihku ja keittiö olivat nyt normaalisti käytettävissä, mutta keskiviikkoaamuna piipahtaisi vielä putkimies laittamaan putken kylpyhuoneen lavuaarista wc-pönttöön. Ahaa. Keittiö ja suihku olivat siis ok, mutta entä kylpyhuoneen lavuaari ja wc? Oli kuinka vain, koska en erityisesti hinkunut putkimieheen törmäämistä aamulla puoliunessa, kahmaisin uuden erän vaatteita kainaloon ja poistuin jatkamaan evakkoani.

Ja nyt (vihdoin!) eteisessä ei odottanut viemärinkäyttökieltoa, eikä missään lojunut viestiä työmiehiltä! Mukavia tyyppejä olette, arvon remonttimiehet, mutta ilman wc:tä eläminen on vähintäänkin rasittavaa. Ilman sähköä oleminen on inhottavaa. Vesikatkokin on rasittavaa. Mutta viemärikatko.. Viemärikatko vasta raivostuttava onkin! Taidanpa siis nauttia hetken raksamiehettömästä kämpästäni ja toimivasta viemäristä ja syventyä vasta sitten markkinoinnin saloihin.

Skotlannin valloitus

Mielenkiintoni rauhalliseen kotieloon ja kotimaan matkailuun karisi vuorokauden sisään harjoittelun loppumisesta. Osasyynä oli oivallus, että elokuun viimeiset viikot ovat ainoa sauma lomailla ennen syksyn tuskaista gradu-uurastusta. Joululomahan on aina olemassa, mutta paikka, minne halusin, ei varsinaisesti ole tunnettu erinomaisesta talvisäästään. Ja niine aatoksin varasin lennot Skotlantiin.

Reittini Skotlannissa kulki lentokentältä muutaman pakollisen mutkan kautta Ylämaan epäviralliseen pääkaupunkiin Invernessiin, joka oli retkeni ensimmäinen etappi.

Itse kaupungin lisäksi seikkailin myös lähimaastossa: Loch Nessillä, Eilean Donain -linnassa, Isle of Skyella, Cullodenin surullisen kuuluisalla nummella sekä Clava Cairn -kivikehässä. Etenkin nummi oli vaikuttava karuudessaan ja traagisessa historiassaan. Kivikehää taas tuntui ympäröivän oma mystinen ilmapiirinsä. Tosin reiluuden nimissä täytyy myöntää, ettei modernisoidussa Sean Conneryn linna (elokuvassa Entrapment - Ansa on viritetty) ja Isle of Skyen karut mutta kauniit maisemat pettymyksiä olleet. Vaikka matka oli alkanut, jäi jo Invernessiin paikkoja nähtäväksi seuraavalle matkalle. Kaupungin läheisyydessä oleva kukkula piktien linnoituksen raunioineen jäi nimittäin väsyneiden jalkojen vuoksi pois matkasuunnitelmasta ja samasta ongelmasta kärsi myös Cullodenin nummi, jonne olisin tahtonut jäädä vaeltelemaan. Paluu Invernessiin siis siintää jo tulevaisuuden haaveissa. 

Loch Ness. Kuinkas muutenkaan. 

Random loch (vai olisiko Nessin rantoja kuitenkin?) ja glen matkalla Isle of Skyelle.

Koski Invermorrisonissa. 

Kukapa ei sukulinnaa haluaisi? - Eilean Donain.

Olen tylsä. Loch Nesshän se siinä. Taas. 

Ylämaan nauta. 

Cullodenin nummi.

MacIntosh-klaanin kivi Cullodenissa. Tunnelma oli tiivis.

Clava Cairns -kivikehä.

Clava Cairns - standing stones.

Invernessistä matka jatkui inhimillisellä 6.30 bussilla Aviemoreen, Cairngormsin kansallispuistoon. Lyhyen matkan ja bussin aikaisuuden vuoksi (ja voitte uskoa, että bussin aikaisuudelle ei ollut vaihtoehtoja) jätin rinkkani uuden hostellini huomaan jo puoli kahdeksalta aamulla. Kymmeneltä olin jo hyvin ruokittuna kipuamassa Cairn Gorm -vuoren rinnettä ylös kohti 1245 metriä. Monen tunnin tuskaisen ähinän, lievän epätoivon ja muutamien voimasanojen jälkeen valloitin lopulta ensimmäisen vuoreni ja munroni. (Niille, jotka eivät syystä tai toisesta ole perehtyneet skotlantilaiseen sanastoon, munro on yli 3000 jalkaa (914,4 metriä) korkea vuori Skotlannissa.) Hienoa tunnetta tosin hieman latisti alastulo, joka kiivetessä runnoutuneiden varpaideni kanssa oli valitettavan pitkällinen ja varsin kivulias kokemus.

Paikallista floraa matkalla huipulle.

And up she goes... Viimeinen mutka ennen kahta
viimeistä jyrkkää nousua.

1245 metriä. 

Näköaloja Cairn Gormilta. 

Vuoristo puro ja taustalla huippu,
jonne juuri olin kiivennyt.

Lempikasvini kanerva...

...ja ohdake.

Cairngormsin kansallispuistoa ja Aviemorea seurasi poikkeama Dundeessa, mikä osoittautui virheeksi. Dundee ei nimittäin ole erityisen valloittava kaupunki, etenkään kaatosateessa. Dundeessa poikkeaminen lämmitti sen verran, että näin useita pingviini-, lohikäärme- ja sarjakuvahahmopatsaita ja etelämantereen tutkimiseen käytetyn Discovery-laivan (laivan nimeäjillä on mielikuvitus lentänyt) sekä kiipesin kaupungin korkeimmalle mäelle silkkaa tylsyyttäni. Sattumoisin kyseessä oli Dundee Law eli sammunut (ainakin toivottavasti) tulivuori, joka ennen ulkoilualueeksi muuttumistaan on palvellut ainakin piktien ja roomalaisten asuinsijana. Lisäksi löysin erinomaisen käytettyjä dvd:itä myyvän kaupan, mutta koin hieman epäkäytännöllisesti ruveta täydentämään elokuvakokoelmani aukkoja rinkkamatkan alkupuolella.

Dundeen pingviinit.

Kaiken kaikkiaan en ollut siis erityisen harmistunut Dundeen jättämisestä taakseni (joskin epäilemättä sieltä ja lähiympäristöstä olisi löytynyt ainakin jotain mielenkiintoista nähtävää, mikäli olisin viipynyt kaupungissa pidempään kuin 16 tuntia). Seuraavana vuorossa olikin Stirling, William Wallacen kaupunki ja Skotlannin vanha pääkaupunki. Kaupunki oli kaunis, joskaan ei tehnyt niin suurta vaikutusta kuin opaskirjan hehkutuksen perusteella olisi voinut kuvitella. Arvaan tämän osaltaan liittyvän Ylämaan (Highlands) taakse jäämisen pettymykseen, sillä Lowlands on huomattavasti tasaisempi kuin jylhä Ylämaa, johon niin ehdin jo ihastua. Myöskään Willy Wallace -hostellista saadut bed bugsin puremat eivät varsinaisesti auttaneet. 

William Wallacen taistelutoveri kertomassa
puolustusvoitosta englantilaisia vastaan Stirlingin sillalla.

Stirling Abbey Craig -kukkulalta nähtynä. 

Epäonnisen Stirlingin jälkeen olivat lopulta vuorossa matkan viimeinen etappi: Edinburgh. Edinburgh oli minulle opiskelijavaihdon ajoilta hyvinkin tuttu, sillä se oli opiskelukaupunkiini nähden yksi lähimmistä lentokentistä, jonne Suomesta lennettiin. Siispä saatoin suosiolla jättää linnan ja muut nähtävyydet väliin ja keskittyä muuhun. Siispä vietin saapumisiltani hostellilla nukkuen. Ensimmäisen päivänä lähdin retkelle Roslinin kylään tarkastamaan kuuluisan Roslinin kappelin. Kappeli osoittautuikin vierailun arvoiseksi ja oli mystisine symboleineen kiehtova. Valitettavasti Da Vinci koodi -kirjan ruusulinjaa ei oppaan mukaan ole olemassa ja kirjassa esiintyvää kirjastoa kappelin alla ei edes ole olemassa. Oppaat kertoivat pilke silmäkulmassa, että vierailijat ovat itse kiitettävän aktiivisia kertomaan heille, mitä kappeliin on kätketty. Tähän mennessä listalle ovat päässeet pyhä graali, liiton arkki, avaruusalus sekä Elvis. Eräs herra oli saapunut paikalle kirveen kanssa tarkoituksenaan löytää graali Apprentice Pillar -pilarin sisältä. Hankkeen kannalta valitettavasti pienessä kylässä virkavallan saapuminen ei kestänyt pitkään. Vapaamuurari-symboliikan ohella mielenkiintoista oli, että kappelin seinillä oli kuvattu myös amerikkalaisiksi tunnistettuja kasvilajeja - 50 vuotta ennen kuin Kolumbus löysi Amerikan. Taru kertookin, että yksi kappelin omistavasta Sinclair-suvun jäsen lähti purjehtimaan ja löysi uuden maan, jonne jäi asumaan vuodeksi. Amerikassa puolestaan on löydetty paikka, jossa paikallisten intiaaniheimojen keskuudessa kerrotaan tarinaa kaukaiselta saarelta tulleesta kuninkaasta, jolla oli kolme tytärtä - kuten Sinclair-suvun seikkailijallakin.

Roslinin kappeli

Princess Parkin puutarhuri olympialaisistutuksen kimpussa. 

Viimeisen matkapäivän kunniaksi kävin vielä kiipeämässä Salisbury Crags -kukkulalle Holyrood Parkissa aivan Skotlannin parlamenttitalon vieressä. Aurinko hemmotteli jo viilenneessä syyssäässä, eikä parempaa olisi voinut toivoa. Hyvissä fiiliksissä ja kauniissa säässä olikin hyvä palata Suomen hieman kirpakampaan syyssäähän potemaan viimeisinä reissupäivinä hankittua flunssaa, joka kohteliaasti odotti, kunnes pääsin kotiin potemaan. Nyt alkaakin olla jo aika kiivetä nenäliinakasojen keskeltä ihmisten ilmoille ja laittaa gradu tulille.

Salisbury Crags Holyrood Parkissa.

Uskolliset matkaseuralaiseni.

Lomamietteitä

Mr.Kurpitsa räytyneiden avomaankurkkunelosten kera. 

Kesä on taas kerran hujahtanut ohi salavihkaa, mikä on sääli. Harjoitteluni yliopistolla alkaa lähestyä loppuaan, vaikka mielelläni sinne jäisinkin. Toisaalta edessä siintelee muutaman viikon loma ennen kiireisen gradu-syksyn alkua, joten kyllä lomakin tulee tarpeeseen. Ja kiireinen loma siitä onkin tulossa! Poikkeuksellisesti olen päätynyt kotimaan matkailun puoleen ja suunnitelmissa  on ainakin Hämeen keskiaikamarkkinat kuin veneilyäkin. Pieni mieliteko matkaan kyllä olisi, mutta jätän sen inspiraation varaan. (Nämä sanat kirjoitettuani oli pakko vilkaista lentojen hintoja ja nyt on jo ex tempore excursio Skotlantiin suunnitteilla.)


Kesä on tänä vuonna mennyt kotikaupungissa lähinnä töiden ja viljelypalstan parissa. Viljely onkin onnistunut edellisiä yrityksiä paremmin: tänä vuonna olen jo saanut kurpitsoja, kesäkurpitsoja ja kurkkuja, joskin sipulit, herneet, tomaatit ja chilit antavat vielä odottaa itseään. Sateinen ja viileä kesä on hidastanut ja vähän tuhonnutkin satoa, mutta eipähän ole ainakaan tarvinnut käydä kastelemassa. Pienenä indikaattorina sateen määrästä voisi pitää sitä, että avomaankurkut, jotka ovat 94-97% vettä, mätänevät pellolle.

Chilit nauttimassa valkokurpitsan hyvästä seurasta.

Ruhtinaalliset kuusi lomapäivääni vietin kahdessa erässä: ensin Hämeenlinna-Tallinna-Hämeenlinna sektorilla juhlimassa ystävän häiden perumista ja loppukesästä mökkeillen Savon suunnalla. Mökkeily oli jopa niin ihanaa, että ehdin jo pohtia sinne palaamista harjoittelun loputtua, mutta autottomuus on aina hieman haasteellista maalla. Tietty viehätys pyörällä sinkuttamisessa lähimpään kauppaan 12km päähän tietty on, mutta pitää vielä arvioida omaa seikkailuhenkisyyttä vielä uudemman kerran, mikäli koto-Suomessa lomani (=tekemättömyyskauden harjoittelun ja opiskelujen välissä) vietän. Kauppa-auto kyllä käy kerran viikossa, kirjastoauto kerran kahdessa viikossa ja paikallisbussi jopa kaksi kertaa päivässä (seitsemältä aamulla ja viideltä iltapäivällä), joskin on hieman epäselvää, missä yksikään niistä pysähtyy, koska kuka nyt tarpeeksi tarkkaa karttaa - tai karttaa yleensäkään - viitsisi verkkoon laittaa pysäkin kohtaa määrittämään niille onnettomille, jotka eivät tiedä missä "Huotari" sijaitsee. GoogleMaps ei esimerkiksi tunne muuta kuin saman nimisen maatilan, joka valitettavasti on noin neljä kilometriä ohi siitä, mihin kauppa-auton kartalla pysäkkiä merkitsevä läntti oli läiskäisty. Jotenkin voin kuvitella itseni polkemassa epätoivoisesti alueen ainoaa tienpätkää edestakaisin onnetonta kauppa-autoa etsiessäni.

Maaseudun ja ulkomaanmatkailua arvottaessa jatkuu siis tämäkin päivä.

Aamuöiden virkku, aamujen unikeko

Pohjimmiltani olen yöeläjä. Rakastan valvomista silloin, kun muut nukkuvat, ja toisaalta myös nukkumista silloin, kun muut valvovat. Valitettavasti se vain on hyvin epäkäytännöllistä opiskeluja ja töitä ajatellen, ja niinpä koitankin pitää edes kohtalaista unirytmiä yllä. Valitettavaa on myös se, että vaikka kuinka aikaisin onnistuisin menemään nukkumaan, en ennen kymmentä osoita juurikaan merkkejä aivotoiminnasta. Se siis aamuluentojen hyödyllisyydestä. Esimerkkinä aamuluentojen ongelmallisuudesta mainittakoon peruskurssi, jonka suorittamista lykkäsin viisi vuotta syystä, että luennot pidettiin kahdeksalta aamulla sitkeästi vuodesta toiseen. Myöskään se, etten ole pätkääkään kiinnostunut internetin sielunelämästä, ei auttanut asiaa. Voittekin siis kuvitella, kuinka viime syksynä taputtelin itseäni selkään sen jälkeen, kun taistelin ensimmäisessä periodissa kolme kertaa viikossa itseni litran matee-termarin kanssa (matee kofeiinipitoisen teen tapaista) kahdeksan luennolle (vieläpä tilastotieteen luennolle!) ja lopulta puolentoista kuukauden kidutuksen jälkeen sain tuloksi erinomaisen arvosanan. Erityiset selkääntaputtelut ansaitsee myös fakta, että kyseessä oli tilastotieteen ja matematiikan aineopintotasoinen kurssi eli toisin sanoen todennäköisyyslaskenta. Ensimmäisestä en parhaalla tahdollakaan voi sanoa olevani kiinnostanut ja jälkimmäisestäkin kiinnostus lopahti perusopintojen toiseen kurssiin.

Mutta tosiaan, kuten edellä kävi selväksi, en ole erityisen aamuvirkku. Toisinaan onnistun menemään nukkumaan kymmeneltä tai jopa yhdeksältä, mutta ne vaativat jo akuuttia univajetta. Väsyneenä mutta hieman vähemmän univajeisena puolestaan tapahtuu yleensä seuraava: olen koko illan väsynyt, mutta päätän vakaasti valvoa puoli kymmeneen ilman päiväunia, sillä muutenhan herään puolilta öin täysin virkeänä. Useamman tunnin hereillä kituuttamisen jälkeen kello alkaa lähestyä kymmentä... ja kellon lyödessä kymmenen en ole enää pätkääkään väsynyt. Sen sijaan olen elämäni kunnossa tekemään koulutehtäviä, kirjoittamaan onnettomia tutkielmiani tai  muuten vain hengailemaan. Kirjoitusviestinnän opettajani neuvoi pohtimaan, milloin on kaikkein parhaassa kirjoitusvireessä ja kirjoittamaan silloin. Lieneekin siis suhteellisen turhaa sanoa, että kanditutkielmani syntyi pääosin yön pimeinä hetkinä. Ihan tyhjiksi päivätkään eivät onneksi jääneet, kiitos luentojen. Ehkäpä pitäisi kiittää onneaan siitä, että on yöeläjä - missä välissä sen kandinkin olisi kirjoittanut, jos päivisin olisi ollut 6-10 tuntia yliopistolla ja öisin nukkunut?

Aurinko alkaa olla kohtalaisen ylhäällä, joten luovutan itse tältä erää ja menen jatkamaan uniani. Jos jotakuta jäi vaivaamaan, niin sain tosiaan myös internetin sielunelämääkin käsittelevän läpi peräti hyvin arvosanoin (johon luonnollisestikin olen tyytymätön, vaikken koko alasta välitä), joskin tiedoissani on edelleenkin pieniä TCP-IP:n mentäviä aukkoja. Ja tosiaan, miksi edes aloin jaarittelemaan unitottumuksistani tähän aikaan vuorokaudesta? No, pyöräily puoli kahdelta läpi nukkuvien lähiöiden muistutti, miten mahtavaa yöaikaan ulkona liikkuminen on. :) 

Uusi alku

Wikimedia Commons

Pohdiskelen usein, että tästä ja tästä asiasta voisin kirjoitella ja saatan toisinaan pohtia sanakäänteitä myöten, mitä tulen sanomaan. Ja sitten kun pääsen kotiin, en enää jaksa, ehdi tai viitsikkään. Surkeaa huomioiden sen, että nuorempana bloggasin joka päivä - jopa monta kertaa päivässä! Mahdollisesti voisin yrittää lohduttautua sillä, että laatu varmasti korvaa määrän. Valitettavasti en ole yhtään varma, että laatu olisi jotenkin parantunut viidessä vuodessa. Kuinka vain, tulin myös näiden monien pohdiskelujen ohessa lopputulokseen, että olin nimennyt uuden (nykyisen) blogini väärin. Elintasokulkuruus houkuttaa minua kyllä maailmalle, mutta ensimmäisiä kertoja kenties ikinä näen suhteellisen vakaan koto-Suomessa pysymisen horisontissa lyhyempiä reissuja lukuunottamatta. Luonnollisesti tämä ajatus herätti vastareaktion, jonka seurauksena olen alkanut taas seurailemaan lentojen hintoja ja laskeskelemaan hitusen pidemmän reissun matkakustannuksia, mutta blogin nimeen se ei liity millään tavalla. Eilen kuitenkin saapui  yllätyspaketti Saksasta sisältäen muun muassa saippuakuplia - koska saippuakuplat yksinkertaisesti tekevät elämästä parempaa. Ja suomalaiseen pessimismiin taipuvaisena päätin, että siinä on blogilleni vähäemmän kunnianhimoinen mutta elämään tyytyväisempi nimi. May I present: Elämän saippuakuplia.

Sijaistoimintoja

Tänään olen epäonnekseni koittanut kiristää itseäni aloittamaan kandin korjausten tekemisen. Aikaa palautukseen on vajaa viikko, mikä itse asiassa on tuplasti alkuperäiseen version kirjoittamiseen upotettu aika. Joku tulkita asian niin, että jos koko homma on kertaalleen kirjoitettu puoleen viikkoon niin tuskin sen korjaamiseenkaan kauaa menee. Vähän realistimpi osaisi taas ehkä arvata, että jos alkuperäispainokseen on upotettu vähemmän aikaa kuin moneen harjoitustyöhön, menee kaikkien aasinsiltojen korjaamiseen pieni elämä. Koska itsessäni on hieman inhorealistin vikaa, epäilen vahvasti - ja mitä olen korjausehdotuksia vilkuillut myös saanut tukea epäilyksilleni - että oman työni kanssa putoan jälkimmäiseen kastiin ja hommaa on luvassa vielä ihan tarpeeksi. Valitettavasti en vain millään haluaisi aloittaa ja saada vakuutta epäilyksilleni!

Kolmannen korjauspäivän sijaan olen kehittänyt sijaistoimintojani: pyykännyt, imuroinut, vaihtanut lakanat ja ottanut käyttöön talvipeiton kolme kuukautta liian myöhään, paikannut kylpyhuoneen seinän aukkoja ja jatkanut projektiani saada sinne lähiaikoina suihkuteline (ts. kaivanut ruuvimeisselillä reikiä seinään ruuvien kohdille, täyttänyt niitä täyteaineella ja upottanut ruuveja tulppineen täyteaineeseen toivoen, että kuivuttuaan ne olisivat tarpeeksi tukevasti kiinni kannattaakseen suihkutelinettä). Keittiön suursiivouksen olen tehnyt nyt kahdesti kolmen päivän aikana, uhrannut aikaa ruoan tekemisen ja tehnyt potentiaalisia tulevia reissusuunnitelmia ja tutustunut tulevien vaalien ehdokkaisiin. Koko tutkielman korjaaminen päin vastoin tuntuu vain häiritsevän muuta, kovin aktiivista, elämääni!

Valitettavasti hävytön lusmuiluni joutuu kohta kokemaan karvaan päätöksen ja minä siinä ohella karvaan kohtalon. Jos nimittäin edelleen jatkan laiskottelua, päädyn tekemään korjaukset samalla tahdolla kuin kirjoittamisen - ja se ei varsinaisesti ollut kauhean miellyttävä kokemus. Joten vaikka ihan vain välttääkseni kolmen päivän energiajuoman makuisen ja pyörryttävän univelan tasoisen työputken, aloitan hommat huomenna. Ihan varmasti! Viimeistään aamupäivällä! Tai..no, puoleltapäivältä ainakin! Toisin sanoen tähtään kahdeksaksi kirjastolle aloittelemaan hommia mukana kolme pulloa energiajuomaa ja pussi karjalanpiirakoita ja toivon parasta.