Alkuvaikutelma valitsemastamme ratsastuskoulusta oli lähinnä karmiva: lauma pikkutyttöjä keikkui poniensa selässä opettajien huutaessa naama punaisena ja käyttäen omaankin korvaani varsin ruokotonta kieltä. Kauhulla mietin jo, että miten paljon opettaja meille aikoo huutaa seuraavan tunnin aikana. Kentän läheisyydessä oli niin autonromuja kuin työkoneitakin ja talli oli ilmeisesti toisella puolen tietä.
Mielikuvat alkoivat hiljalleen parantua kuitenkin. Pääsimme valmistelemaan hevosemme tunnille ja hoitaminen oli kivaa pitkästä aikaa. Siitähän omat hevoskokemukseni valtaosin koostuvat kuitenkin. Opettajakin osoittautui ihan mukavaksi, joskin omalaatuiseksi, ja hyväksi opettajaksi. Istuntani sai paljon kritiikkiä, mutta sen puutteet ja ongelmat jo tiesinkin, ja toivottavasti tunti paransi istuntaani edes hitusen. Laukkaamaankin pääsin kunnolla ensimmäistä kertaa ikinä ja muutaman kierroksen jälkeen se tuntui jo aivan mahtavalta, kun liikkeeseen ehti tottua!
 |
| Fiilistelykuva Wikimedia Commonsin suosiollisella avustuksella |
Lopputunnista olo alkoi lähestyä keitettyä nuudelia ja tuli todettua, että ratsastusta ei arvosteta laiskaan tarpeeksi kuntoilulajina. Suurimman osan loppupäivästä nimittäin makasin peiton alla sikiöasennossa potien kaikin puolin kivuliasta kroppaani, joka ei moiseen rääkkiin ollut tottunut. Sunnuntaina voima oli jo palannut tuskaisen jumiutuneisiin lihaksiin ja tänään maanantaina pystyn jo liikkumaan irvistelemättä!
Hevoskärpänen siis puri ja lujaa. Vielä on keskustelun alla, mitä tallia kokeilemme seuraavan kerran. Ystäväni haluaisi vaihtaa toiselle tallille, joka sijaitsee 30 kilometria kauempana ja jossa ratsastustunti maksaa kahdeksan euroa enemmän. Toisaalta se kalliimpi ja kaukaisempi talli ei ole niin epämääräisen maineessa kun tämän viikonloppuinen, mutta omaan silmääni näistä jäljimmäiselläkin hevoset näyttivät hyvinvoivilta ja vireiltä ja opetusta oli helppo omaksua. Jäätäväksi siis jää, missä opiskelemme seuraavan heppatuntimme. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti