Muutosvastarinta. Tuo ah niin tuttu termi, joka putkahtelee esiin vähän väliä. Omalla alallani siitä puhutaan uusien järjestelmien ja menetelmien käyttöönottojen mennessä metsään, mutta nyt viimeisen kuukauden aikana olen todennut, että oma muutosvastarintani on jossain ihan muualla. Oma muutos(muutto)vastarintani kuulostaa suunnilleen tältä: "Eijeijeijei, en halua muuttaa, en HALUA! Enenen! En!!"
Jep. Pienessä pattitilanteessa siis ollaan. Käytiin tänään katsomassa J:n kanssa ihanaa ihanaa kaksiota, joka täyttää lähes jokaisen kriteerin, jonka olen tulevalle kämpälle asettanut: vaalea, valoisa, aurinkoinen ja isolla parvekkella varustettu. Nyt vielä odotellaan, että saadaanko kämppä, mutta muutoksen vastustaja päässäni on riehaantunut: "Eieiei!!!", se huutaa. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi muuttaa J:n kanssa saman katon alle tai siitä, että kämpässä olisi jotain vikaa. Sen ainoa vika on nimittäin siinä, ettei se ole nykyinen kotini (remontin jälkeen tietty). Tietäisikö kukaan, miten yksiöön taiotaan 10 neliötä lisää..?
Kieltämättä on sääli, etten ole huomenna kotona. Muuttoa vastustavalle minälleni olisi nimittäin tehnyt hyvää katsella, kun rakennusmiehet talsivat pitkin mopattua lattiaani kuraiset saappaat jalassaan taustamusiikkinaan parvekkeen alla mylläävän kaivinkoneen jyly ja rappukäytävästä kantautuvat poran ja teollisuustuulettimen äänet kaivinkoneen varren (tai miksi sitä kauhaan johtavaa osaa kutsutaankaan) viuhuessa ikkunan takana. Muutama päivä sitä menoa ja muutto alkaisi vaikuttaa huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta, etenkin kun remonttia on kestänyt vasta kuukauden ja neljä on vielä edessä. Ja remontin jälkeenkin asunnosta tietty puuttuisi se 10 neliötä J:n mukaan mahduttamiseksi.
Järki-minä tietää, että uudestakin kämpästä tulee kiva ja kotoisakin, ja jossain vaiheessa ehkä jopa koti, mutta tunne-minä haluaisi jäädä ikuisesti omaan kotiinsa. Ja taikoa sen ylimääräisen huoneen tietty. Hei haltiakummi, kurpitsakärryt voit jättää kotiin, mutta miten olisi yksi vesimelonihuone?