Skotlannin valloitus

Mielenkiintoni rauhalliseen kotieloon ja kotimaan matkailuun karisi vuorokauden sisään harjoittelun loppumisesta. Osasyynä oli oivallus, että elokuun viimeiset viikot ovat ainoa sauma lomailla ennen syksyn tuskaista gradu-uurastusta. Joululomahan on aina olemassa, mutta paikka, minne halusin, ei varsinaisesti ole tunnettu erinomaisesta talvisäästään. Ja niine aatoksin varasin lennot Skotlantiin.

Reittini Skotlannissa kulki lentokentältä muutaman pakollisen mutkan kautta Ylämaan epäviralliseen pääkaupunkiin Invernessiin, joka oli retkeni ensimmäinen etappi.

Itse kaupungin lisäksi seikkailin myös lähimaastossa: Loch Nessillä, Eilean Donain -linnassa, Isle of Skyella, Cullodenin surullisen kuuluisalla nummella sekä Clava Cairn -kivikehässä. Etenkin nummi oli vaikuttava karuudessaan ja traagisessa historiassaan. Kivikehää taas tuntui ympäröivän oma mystinen ilmapiirinsä. Tosin reiluuden nimissä täytyy myöntää, ettei modernisoidussa Sean Conneryn linna (elokuvassa Entrapment - Ansa on viritetty) ja Isle of Skyen karut mutta kauniit maisemat pettymyksiä olleet. Vaikka matka oli alkanut, jäi jo Invernessiin paikkoja nähtäväksi seuraavalle matkalle. Kaupungin läheisyydessä oleva kukkula piktien linnoituksen raunioineen jäi nimittäin väsyneiden jalkojen vuoksi pois matkasuunnitelmasta ja samasta ongelmasta kärsi myös Cullodenin nummi, jonne olisin tahtonut jäädä vaeltelemaan. Paluu Invernessiin siis siintää jo tulevaisuuden haaveissa. 

Loch Ness. Kuinkas muutenkaan. 

Random loch (vai olisiko Nessin rantoja kuitenkin?) ja glen matkalla Isle of Skyelle.

Koski Invermorrisonissa. 

Kukapa ei sukulinnaa haluaisi? - Eilean Donain.

Olen tylsä. Loch Nesshän se siinä. Taas. 

Ylämaan nauta. 

Cullodenin nummi.

MacIntosh-klaanin kivi Cullodenissa. Tunnelma oli tiivis.

Clava Cairns -kivikehä.

Clava Cairns - standing stones.

Invernessistä matka jatkui inhimillisellä 6.30 bussilla Aviemoreen, Cairngormsin kansallispuistoon. Lyhyen matkan ja bussin aikaisuuden vuoksi (ja voitte uskoa, että bussin aikaisuudelle ei ollut vaihtoehtoja) jätin rinkkani uuden hostellini huomaan jo puoli kahdeksalta aamulla. Kymmeneltä olin jo hyvin ruokittuna kipuamassa Cairn Gorm -vuoren rinnettä ylös kohti 1245 metriä. Monen tunnin tuskaisen ähinän, lievän epätoivon ja muutamien voimasanojen jälkeen valloitin lopulta ensimmäisen vuoreni ja munroni. (Niille, jotka eivät syystä tai toisesta ole perehtyneet skotlantilaiseen sanastoon, munro on yli 3000 jalkaa (914,4 metriä) korkea vuori Skotlannissa.) Hienoa tunnetta tosin hieman latisti alastulo, joka kiivetessä runnoutuneiden varpaideni kanssa oli valitettavan pitkällinen ja varsin kivulias kokemus.

Paikallista floraa matkalla huipulle.

And up she goes... Viimeinen mutka ennen kahta
viimeistä jyrkkää nousua.

1245 metriä. 

Näköaloja Cairn Gormilta. 

Vuoristo puro ja taustalla huippu,
jonne juuri olin kiivennyt.

Lempikasvini kanerva...

...ja ohdake.

Cairngormsin kansallispuistoa ja Aviemorea seurasi poikkeama Dundeessa, mikä osoittautui virheeksi. Dundee ei nimittäin ole erityisen valloittava kaupunki, etenkään kaatosateessa. Dundeessa poikkeaminen lämmitti sen verran, että näin useita pingviini-, lohikäärme- ja sarjakuvahahmopatsaita ja etelämantereen tutkimiseen käytetyn Discovery-laivan (laivan nimeäjillä on mielikuvitus lentänyt) sekä kiipesin kaupungin korkeimmalle mäelle silkkaa tylsyyttäni. Sattumoisin kyseessä oli Dundee Law eli sammunut (ainakin toivottavasti) tulivuori, joka ennen ulkoilualueeksi muuttumistaan on palvellut ainakin piktien ja roomalaisten asuinsijana. Lisäksi löysin erinomaisen käytettyjä dvd:itä myyvän kaupan, mutta koin hieman epäkäytännöllisesti ruveta täydentämään elokuvakokoelmani aukkoja rinkkamatkan alkupuolella.

Dundeen pingviinit.

Kaiken kaikkiaan en ollut siis erityisen harmistunut Dundeen jättämisestä taakseni (joskin epäilemättä sieltä ja lähiympäristöstä olisi löytynyt ainakin jotain mielenkiintoista nähtävää, mikäli olisin viipynyt kaupungissa pidempään kuin 16 tuntia). Seuraavana vuorossa olikin Stirling, William Wallacen kaupunki ja Skotlannin vanha pääkaupunki. Kaupunki oli kaunis, joskaan ei tehnyt niin suurta vaikutusta kuin opaskirjan hehkutuksen perusteella olisi voinut kuvitella. Arvaan tämän osaltaan liittyvän Ylämaan (Highlands) taakse jäämisen pettymykseen, sillä Lowlands on huomattavasti tasaisempi kuin jylhä Ylämaa, johon niin ehdin jo ihastua. Myöskään Willy Wallace -hostellista saadut bed bugsin puremat eivät varsinaisesti auttaneet. 

William Wallacen taistelutoveri kertomassa
puolustusvoitosta englantilaisia vastaan Stirlingin sillalla.

Stirling Abbey Craig -kukkulalta nähtynä. 

Epäonnisen Stirlingin jälkeen olivat lopulta vuorossa matkan viimeinen etappi: Edinburgh. Edinburgh oli minulle opiskelijavaihdon ajoilta hyvinkin tuttu, sillä se oli opiskelukaupunkiini nähden yksi lähimmistä lentokentistä, jonne Suomesta lennettiin. Siispä saatoin suosiolla jättää linnan ja muut nähtävyydet väliin ja keskittyä muuhun. Siispä vietin saapumisiltani hostellilla nukkuen. Ensimmäisen päivänä lähdin retkelle Roslinin kylään tarkastamaan kuuluisan Roslinin kappelin. Kappeli osoittautuikin vierailun arvoiseksi ja oli mystisine symboleineen kiehtova. Valitettavasti Da Vinci koodi -kirjan ruusulinjaa ei oppaan mukaan ole olemassa ja kirjassa esiintyvää kirjastoa kappelin alla ei edes ole olemassa. Oppaat kertoivat pilke silmäkulmassa, että vierailijat ovat itse kiitettävän aktiivisia kertomaan heille, mitä kappeliin on kätketty. Tähän mennessä listalle ovat päässeet pyhä graali, liiton arkki, avaruusalus sekä Elvis. Eräs herra oli saapunut paikalle kirveen kanssa tarkoituksenaan löytää graali Apprentice Pillar -pilarin sisältä. Hankkeen kannalta valitettavasti pienessä kylässä virkavallan saapuminen ei kestänyt pitkään. Vapaamuurari-symboliikan ohella mielenkiintoista oli, että kappelin seinillä oli kuvattu myös amerikkalaisiksi tunnistettuja kasvilajeja - 50 vuotta ennen kuin Kolumbus löysi Amerikan. Taru kertookin, että yksi kappelin omistavasta Sinclair-suvun jäsen lähti purjehtimaan ja löysi uuden maan, jonne jäi asumaan vuodeksi. Amerikassa puolestaan on löydetty paikka, jossa paikallisten intiaaniheimojen keskuudessa kerrotaan tarinaa kaukaiselta saarelta tulleesta kuninkaasta, jolla oli kolme tytärtä - kuten Sinclair-suvun seikkailijallakin.

Roslinin kappeli

Princess Parkin puutarhuri olympialaisistutuksen kimpussa. 

Viimeisen matkapäivän kunniaksi kävin vielä kiipeämässä Salisbury Crags -kukkulalle Holyrood Parkissa aivan Skotlannin parlamenttitalon vieressä. Aurinko hemmotteli jo viilenneessä syyssäässä, eikä parempaa olisi voinut toivoa. Hyvissä fiiliksissä ja kauniissa säässä olikin hyvä palata Suomen hieman kirpakampaan syyssäähän potemaan viimeisinä reissupäivinä hankittua flunssaa, joka kohteliaasti odotti, kunnes pääsin kotiin potemaan. Nyt alkaakin olla jo aika kiivetä nenäliinakasojen keskeltä ihmisten ilmoille ja laittaa gradu tulille.

Salisbury Crags Holyrood Parkissa.

Uskolliset matkaseuralaiseni.