perjantai 2. joulukuuta 2011

Alku ja syyskiireitä


Reilu kymmenen vuotta sitten isosiskoni taistellessaan gradunsa kanssa olimme Espanjanssa lomailemassa. Tylsän rantaloman sijaan seikkailimme hieman, mikä luonnollisesti tarkoitti bussissa istumista tuntikaupalla. Matka tosin sujui leppoisasta rupatellen ja laulaen. Laulaen lähinnä syystä, että matkapahoinvointisen matka bussilla yli vuorten menee joko laulaen tai oksentaen, tyylin saa valita kukin itse. Erään erityisen pitkän ja kiemuraisen matkan aikana syntyi idea elintasokulkuriksi ryhtymisestä: opiskelujen (ja gradun!) hylkäämisestä ja maailman kiertämisestä elintasosta (tai ainakaan nukkumapaikasta) kuitenkaan tinkimättä. Ajatus elintasokulkuruudesta oli syntynyt.

Wikipedian tarjoamia maisemia Rondasta
Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, elän itse hektistä (toivottavasti) viimeistä opiskeluvuotta. Tällä hetkellä menossa oleva kokonaiset kahdeksan päivää kestävä kandi-rupeamani jatkuu kuukauden korjaustauolla, jota seuraa, peräti samalla viikolla, graduun orientoituminen. Turha kieltää, etteikö ajatus elintasokulkuruudesta olisi noussut mieleen useammankin kerran syyskiireiden keskellä. Etenkin nyt, kun kolme päivää kahdeksasta teho-kandipäivästäni on kulunut ja olen jo kuolettavan kyllästynyt aiheeseeni, huoleton elämä maailmalla houkuttaa. Lupasin vuosia sitten itselleni, että kunhan saan paperit yliopistosta ulos, palkitsen itseni pitkän pitkällä matkalla. Millä rahoituksella, voisi kysyä, enkä siihen vielä vastausta tiedä. Ehkäpä nostan vuoden opintolainan viimeiseksi teokseni ennen valmistumista tai ehkäpä teoria työttömäksi valmistumisesta yliopistosta osoittautuu vääräksi.

Kuinka vain, tämän hetkinen elämäni keskittyy lähinnä seuraavaan deadlineen, joka tällä hetkellä oli kandi. Valitettavasti deadlinet sattuvat yleensä olemaan korkeintaan viiden päivän päässä toisistaan, joten syksy on kulunut hallitun panikoiden deadlinesta toiseen kiirehtien. Toisaalta olen todennut stressin vaikuttavan minuun kahdella tavalla: rennon kauden jälkeen stressillä on lähinnä lamauttava vaikutus, mutta tarpeeksi pitkään jatkuttuaan kiire on tuonut minusta esiin aivan uuden puolen: tehokkuuden. Aikaa ei ole hukattavana! Kiire! Paniikki! Hophophop!

Tosin tehokkuus sitoutuu tiukasti toiseen hauskaan piirteeseen, nimittäin sijaistoimintoihin. Kun joutuu tekemään tiukalla aikataululla monta päivää putkeen samaa asiaa, alkaa haluta vaihtelua hinnalla millä hyvänsä. Toisaalta tietää, että aikaa on vähän ja lepsuilla ei ehdi, joten sijaistoimintojen täytyy olla myös hyödyllisiä huonon omatunnon kurissa pitämiseksi. Eilen kyseinen ilmiö esiintyi parvekkeen tyhjentämisenä, siivoamisena ja parvekehuonekalujen pesemisenä, jota olen lykännyt nyt kolmisen kuukautta. Lisäksi ehdin ripustaa jouluvalot sekä etsiä ja viritellä kirjoituspöydän lampun, joista edellistä olen suunnitellut viimeisen kuukauden (siitä asti kun tuli hyväksyttävän pimeää ripustaa jouluvalot) ja jälkimmäistä muutostani asti eli puolisen vuotta nyt. Myös käsityöt ovat alkaneet edistyä muun kiirepaniikin ohella. Ehkä tämä on se, mitä perheenäideistä joskus sanotaan, että kun on yhtään vapaa-aikaa, ei osata olla tekemättä mitään. Epäilemättä itselleni tämä on vain väliainen olotila: olen aivan varma, että kunhan pahimman kiireet hellittävät, olen yhtä laiska ja aikaansaamaton kuin ennenkin.

Hiusvärini vaikutusaika alkaa hiljalleen loppua ja niin myös taukoni sateisessa kandiyössä. Mutta ennen ah-niin-kiinnostavan-ja-pitkän-pitkän-pitkän lähteeni pariin palaamista aion kyllä nauttia kahden päivän joulukalenterisuklaat joulukalentereistani!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti