lauantai 29. kesäkuuta 2013

Kesä, gradu ja kärpäset

Edellisestä päivityksestä on niin pitkä aika, etten edes uskalla miettiä, milloin viimeksi olen mitään kirjoittanutkaan. Kuvapostaus, josta taisin viimeksi mainita, on edelleen yhtä kuvaa vaille valmis. Ehkä annan sen olla. 

Kummallista kyllä tänä vuonna on käynyt niin, että kesä on vienyt mukanaan. En ole koskaan ollut erityisen kesäihminen. Muistan, kuinka lapsena yritin viettää kaikki kesät sisällä lukien tiilisessä kotitalossani, joka keskuslämmityksen sammuttamisen jälkeen oli taivaallisen viileä. Muistan myös, kuinka äitini sitkeästi, kesästä toiseen komensi ulos lukemaan, etten olisi niin kalpea syksyllä koulun alkaessa. 

No, nyt en ole ainakaan kalpea. Itse asiassa olen varmaan ruskettuneempi kuin koskaan aikaisemmin, ehkä pois lukien kahden viikon Kreikan saarihyppelykierrokseni muutama vuosi sitten. Tosin minun kohdallani ruskettunut on suunnilleen sama kuin muiden ihmisten väritys toukokuun ensimmäisen aurinkoviikon jälkeen. Toisin sanoen rusketun huonosti, palan helposti, saan aurinkoihottumaa heti jos unohdan käyttää aurinkorasvaa, enkä nyt oikeastaan pidä helteestä niin älyttömästi. Kaikista edellämainituista huolimatta olen viihtynyt mökillä äärettömän hyvin helteestä huolimatta. Kenties tarvittaessa viilennettävä mökki ja vieressä oleva järvi sekä hyvä seura ovat käännyttäneet minut helteen ystäväksi? Tai kenties se, että mökillä huonolla säällä oleminen on vain tylsää, vaikka tekisi varmasti ihmeitä gradulleni. 

Ah, taas se sana: gradu. Joku voisi alkaa ihmetellä, enkö ole jo lopen kyllästynyt moiseen riesaan, joka seuraan mukaan lomallekin. Ja vastaus on: kyllä. (Surprise!) Mutta valitettavasti nyt on aikaa lähes tasan kuukausi J:n loman ja yhteisen lomareissun alkuun ja gradun olisi paras edetä edes hieman ennen sitä. Siispä mökille pakkasin mukaan kevyttä graduluettavaa, kuten näkyy. 




Onneksi gradun lisäksi mökillä on ehtinyt puuhata muutakin. Juhannuksena syötiin...





...syötiin...




syötiin...




... ja syötiin vielä vähän lisää. (Miten niin olen obsessiivinen ruoan suhteen..?) 




Joutsenta bongailtiin niin soutuveneestä kuin laituriltakin käsin...




... ja lisäksi otettiin maisemakuvia yksi...




... tai kaksi...




...tai vähän useampi.




Superkuukin koitettiin ikuistaa (varsin huonolla menestyksellä).  




Lisäksi ongittiin ja maistettiin mudan makuisia pikkukaloja...




... ja elämäni ensimmäinen itse neulomani ja vahingossa kutistamani pipo löysi uuden omistajan ihanasta melkein puolitoistavuotiaasta pikku-A:sta. Elämäni toinen itse neulomani pipo odottaa käyttövalmiina syksyä kotosalla. 




Kävin ihastelemassa paikallisen kirjaston uusia sisustuselementtiä...




...ja vähän fiilistelemässä vanhan lukioni pihalla. 




Ja sain odotetun tilaustyönä ystäväni tekemän ihanan kandikorun!




Mikäs täällä mökillä ollessa. :)


perjantai 14. kesäkuuta 2013

Sokerimaissi kylpyammeessa

Valokuvajumi iski, enkä ole saanut yhtä valokuvaa odottanutta bloggausta viime viikolta vieläkään ulos. No, eilen sain kuvat vihdoin kamerasta koneelle, kenties siis tänään koneelta blogiin. Toivossa on hyvä elää.

Vuorossa päivän kevennys ennen tenttiin ja maturiteettiin lähtöä. Muistatteko murhekryynimaissini Sen? No, tässä Se taas on, kylpyammeessani, näytettyään viime yötä hyvin surkealta parvekkeella sateessa ja tuulessa. Olihan Se pakko sisälle ottaa. Valitettavasti olin ehtinyt päivällä lannoittaa Sen, ja niinpä hurmaava ja huumaava kanankakan aromi on siis leijaillut asunnossani viimeiset kaksitoista tuntia. Joskus mietin, vienkö kasviharrastukseni liian pitkälle...


Kenties asuntoni paapotuin kasvi. 

PS. Viidakkokirjeet-blogin huonekasvidyykkauksesta tarttui mukaan uusi ikkunalaudan asuttaja: srilankalainen mandariinipuu! Epäilemättä kuulette pian, mikäli yhteiselomme ei ala sujua, mutta Viidakkokirjeiden Maija onneksi vakuutti kaverin olevan oikein lungi tuttavuus. 

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Se Hävytön P*ska

Viime aikoina olen loistanut blogimaailmassa poissaolollani, mutta reaalimaailmassa suustani on kuulunut viimeisen kahden viikon aikana säännöllisesti lauseita, jotka ovat alkaneet suunnilleen näin: "Se hävytön paska on taas..." Ai kuka? No sokerimaissipa tietenkin. Jos mitään kasvia olen inhonnut ja rakastanut yhtä valtavalla intohimolla (kenties jotain bonsai-viritelmää lukuun ottamatta), se on Se Hävytön Paska. Se oli ainoa maissi, joka selvisi kahdeksan sienemen aloituserästä homehtumatta ja iti. Seuraavasta erästä homehtuivat kaikki. Sitä seuraavalla kierroksella keksin uuden ja toimivamman lähestymistavan, ja kuusi minimaissia majailee parhaillaan saunavadissa parvekkeella. Mutta Se on parvekkeen kunkku.

En havahtunut tarpeeksi ajoissa siihen, että kenties kaksimetriseksi kasvava kasvi ei voi elää karkkirasiassa koko kesää. Enkä siihenkään, että jatkuvasti pituutta venyvä hontelovartinen ja hentolehtinen kasvi on aika hankala muuttaa suurempaan purkkiin. Ei... Annoin Sen olla rauhassa karkkirasiassaan, vaikkei Se tuntunut siellä erityisesti viihtyvän: lehdet lurppuivat jatkuvasti, oli se sitten kuiva tai märkä.



Se ennen vappua, ainoastaan puolimetriä korkeana. 


Kuoliniskun Se meinasi saada päästessään parvekkeelle. Kaikki muut kasvit villiintyivät kesä säästä, Se melkein otti ja kuoli järkytyksestä. Metrisen korkuisen Sen tila oli sitä luokkaa, että kiedoin sen lehdet kasaan narulla ja hirtin Sen pystyyn parvekkeen kaiteeseen. Se ei arvostanut. Purin viritelmän. Ei auttanut. Ja virittelin uudelleen. Eikä se arvostanut kanankakkaa, kastelua tai lämpöäkään. Keinot alkoivat käydä vähiin, ja lopulta oli pakko myöntyä ja muuttaa Se suurempaan ämpäriin, mikä osoittautui hävyttömän vaikeaksi operaatioksi. Jos lähtökohtana on kasvi, jolla on puolimetrinen vempula runko, metrin pituiset vempulat lehdet ja juuristo, joka ei halua pysyä kiinni rungossa, ovat katastrofin ainekset koossa. Kiroillen ja ähisten siirsin Sen hillaämpäriin, jonka tyylikkäästi salaojitin tyhjillä viilipurkeilla. Se ei näyttänyt iloiselta, ei sitten pätkääkään.

Uudessa purkissaan Se mökötti enemmän kuin koskaan ennen ja päädyin kapaloimaan Sen, taas, ja hirttämään sen parvekkeen kaiteeseen, taas. Roikuttuaan siinä useamman päivän Se ei näyttänyt yhtään sen iloisemmalta, mutta purin lankakapalon silti. Kolmannes lehdistä pysyi jopa pystyssä loppujen levitessä pitkin parvekkeen lattiaa. Jaha. Kaljuunnu sitten, jos siltä tuntuu. Mutta tänään, kun äsken kevyen kuumeisena ja päivän deadlineihin (melkein) ehtineenä sytyttelin parvekkeen lyhtyihin tuikut, Se Hävytön Paska näytti ensimmäistä kertaa kuukauteen siltä, ettei se ole kuolemassa käsiin! Uusia lehtiä oli alkanut kasvaa ja osa lehdistä pysyi pystyssä jopa ilman tukea. Jei! (No okei, kapaloin Sen nyt uudelleen, josko maata vasten valuvat lehtirankansa murtaneet lehdet jostain mystisestä syystä korjautuisivat, mutta nyt operaatio oli paljon helpompi, kun osa lehdistä oikeasti pysyi pystyssä. Edellisillä kerroilla kapaloidessa joka ainoa lehti valui pitkin maata heti kun otteesta irtosivat.) Odotan kauhulla, aikooko Se kenties kasvattaa myös maisseja, koska sitä sen runko ei ainakaan kestä. Elämme jännityksen hetkiä!

PS. Tuoreempi kuva Siitä saapuu, kunhan hieman valostuu ja satun olemaan vielä hereilläkin.


Tältä Se näyttää nykyään. Huomion arvoista on, että vain
neljä lehteä valuu pitkin maata ja loput ovat pystyssä ja
(lähes) ilman tukea! 

PPS. Huomaako kenties, että olen viimeisen kuukauden naputtanut neuroottisesti opiskelujuttuja ja viimeisen viikon ollut kotona flunssailemassa ja kuumeilemassa (ja kirjoittamassa neuroottisesti opiskelujuttuja)? En ole ihan varma, onko aivan normaalia julistaa sota sokerimaissin itsemurhayrityksiä vastaan.. Odottakaahan kun kerron lisää Liisan seikkailusta parvekepuutarhamaassa...!