Haastettu vastaa

Jepjep. Tulin haastetuksin sekä Seregin että Lauran blogissa joskus syys-lokakuussa, ja jälleen keran olin mennyt tallentamaan puolivalmiin tekeleen luonnoksiin. Kas tässä teille uusi sananlasku: Mikä luonnoksiin menee, se luonnoksiin jää. Olen ainakin omaksi (ja ehkä teidänkin) iloksi lisäillyt hakesulkeisiin kommentteja vanhoihiin vastauksiini. Ja nyt itse asiaan: 

Haasteen ohjeet:

Kerro 11 asiaa itsestäsi
Vastaa haastajan 11 kysymykseen
Keksi 11 uutta kysymystä
Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
Kerro bloggaajille, että haastoit heidät


Seregin kysymykset: 

Mitkä ovat mielestäsi arjen voimavaroja?
Perhe, ystävät, lemmikit, harrastukset, seikkaileminen

Mikä on parasta syksyssä?
Syksyssä on parasta raikkaan kirpeä ilma, värikkäät lehdet, ensimmäinen kuura, syysaurinko, usvaiset aamut ja hentoinen tihkusade. [Selkeästi nämä ovat alkusyksyn aatoksia. En voi kuvitellakaan, että olisin enää marraskuussa sanonut tihkusadetta syksyn parhaaksi asiaksi, joulukuusta nyt puhumattakaan. Uutuuden viehätys oli siinä vaiheessa jo "hieman" kulunut.]

Viimeksi näkemäsi elokuva?
Nyt pistit pahan. Tänään [silloin syys-lokakuussa, kun tätä alkujaan kirjoitin] pyöri Fellowship of the Ring taustalla, kun siivosin, mutta sitä ei ehkä voi laskea. Viimeksi oikeasti katsottu leffa saattaisi olla balettileffa Netflixistä, Center Stage nimeltään. [Hitsi vie, tuon leffan nimeä mietin juuri viime viikolla!] Huh, pitäisi ehkä katsoa leffoja useammin. 

Mitä biisiä olet viimeksi soittanut looppina tai siis kerta toisensa jälkeen?
Ylvis'n Fox ja Stonehenge sekä Pentatonixin Carol of the Bells jakavat ykkössijaa [Still true.] 


"Toimii kuin junan vessa" tarkoittaako se mielestäsi, että toimii hyvin vai huonosti?
Toimii luotettavasti, mutta haisee pahalta. 

Suostuisitko alastonmalliksi taidekurssille?
En, elän vieläkin vähän itsepetoksessa painoni suhteen ja muiden taiteellisia näkemyksiä katsellessa tämä voisi ikävästi käydä ilmi.


Mihin tositv-ohjelmaan voisit osallistua?
Siihen, missä julkkikset opettelivat ratsastamaan tai Vain elämään. Harmi vain että niitä varten pitäisi olla julkkis. :P


Jos sinun pitäisi asua jossain muualla kuin Suomessa, missä asuisit?
Olen kovin tykästynyt Brittein saariin, joten Skotlantiin, Irlantiin, Walesiin ja Englantiin muuttaisin vaikka heti riemusta kiljuen, samoin Uuteen-Seelantiin ja ehkäpä Australiaankin. [Tosin täytyy myöntää, että tämä vesisateinen talvi on aika rankka. Ehkä siis mieluiten Ausseihin auringonpaisteeseen.]


Paras tapa viettää perjantai-iltaa?
Fiiliksen mukaan joko omasta seurasta, J:n seurasta tai kavereiden seurasta nauttien. 


Mitkä laulun sanat kuvaavat elämääsi?
Eivät ehkä elämää, mutta laulun alku kuvaa ehkä eräänalaista haavetta.

"Kaukokaipuu yllätti sut 
jo kauan olit ihastellut
suurkaupunkeja ihmisineen
meriä korkeine kallioineen
et jättänyt viestiä vanhemmille 
kun [jotain] liftasit laiturille
vähillä rahoilla hommasit vain menolipun

On musta taivas
sataa vettä solkenaan
taisi kulkuriromantiikka unohtuu himaan
mut et kai ala katumaan
oothan sä vapaa kulkemaan"

(Bloggaajan kommentti: Miksi ihmeessä tämän laulun lyriikoita ei löydy mistään?)
[Joulukuinen kommentti: Miksi ihmeessä olen niin fiksautunut vesisateeseen... Olen selkeästi kirjoittanut nämä silloin lokakuun aurinkoisena jaksona. Mutta joo, kaukokaipuu vaivaa kyllä aikaajoin. Nytkin. :) ]

Millaisen aamupalan syöt useimmiten?
Neljän viljan hiutaleita, raejuustoa ja jogurttia. Kahta ensimmäistä koska ne ovat terveellisiä, viimeistä siksi, että kaksi ensimmäistä eivät maistu yksinään yhtään miltään. 


Ja sitten Lauran kysymykset: 

Näetkö paljon unia ja muistatko ne?
Harvoin. Joskus muistan ne heti heräämisen jälkeen, yleensä en. [Olen nyt muutaman viikon käyttänyt kelloa, joka ilmeisesti tunnistaa, kun uni on kevyempää ja herättää silloin. Nykyään siis herään yleensä kesken vilkkaiden unien, mutten yleensä muista niitä, ellen erikseen ala miettimään niitä.]

Oletko jouluttaja eli joulufani?
En nyt oikeastaan. Tykkään joulusta (rentoa hengailua, hyvää ruokaa, hyvää seuraa sekä jouluvalot pimeissä rähmäisissä loppusyksyn illoissa), mutten mitenkään erityisesti hypetä sitä. Itse asiassa hieman ärsyynnyn siitä, että joulu alkaa joka vuosi yhä aikaisemmin. Toisaalta syksyn kurjimpaan ja kuraisimpaan aikaan alkava jouluhypetys on hyvä indikaattori siitä, että lähiaikoina voisi olla odotettavissa luntakin pimeitä iltoja valostuttamaan. [So not true in Helsinki...]

Minkälaista kirjallisuutta tykkäät lukea?
Tietokoneiden aikakausi on lyhentänyt keskittymiskykyni ei-pakollisissa tehtävissä noin puoleen minuuttiin, joten nykyään kuuntelen kirjani audiobookkeina samalla, kun puuhailen muuta. Yleensä kuuntelemani äänikirjat ovat jonkin asteista fantasiaa: esimerkiksi Harry Potterit, Diana Gabaldonin Outlander-sarja ja Twilightit on on tullut kuunneltua. [Viimeisimpänä kuuntelin flunssaillessani tällä viikolla Hunger Games -trilogian. Kaksi ensimmäistä kirjaa olivat ihan ok, mutta se kolmas... voi kun en olisi sitä koskaan kuunnellutkaan, niin ei tarvitsisi olla niin kohtuuttoman ärsyyntynyt huonosti kirjoitetusta lopusta.]

Mistä voisit puhua loputtomiin?
Huonekasveista, hevosista ja matkustamisesta <3.  

Paras vuodenaika? Miksi?
Kevät, sillä tällainen valoaddikti osaa arvostaa luonnonvalon lisääntymistä. Ja vaikken helteestä välitä, on kevään lämpö ihanaa talven jälkeen. Ja se vihreys. :) 
Onko elämäsi sellaista, kuin sen nuorena ajattelit olevan? 
Ei, sillä en koskaan oikein osannut kuvitella, millaista elämä vanhempana olisi. 
Mistä haaveilet?
Matkustamisesta, yhteisestä kämpästä J:n kanssa (tällä hetkellä sama kaupunkikin olisi edistystä), seikkailemisesta, corgista ja balettitossuista. 
Pahin korvamato? Minkä et siis haluaisi soivan päässäsi?
Minkä tahansa joka soi pidempään kuin kymmenen minuuttia. Erityisen ärsyttävä kuitenkin on Lambadan lammas-versio á la Dumppi ry. 

Tykkäätkö marjastaa?
Olen vähän huono marjastamaan. Innostun lähtemään marjametsälle ehkä kerran viiteen tai kymmeneen vuoteen, ja silloinkaan en yleensä löydä mitään. Eli tähän täytyy sanoa, että luultavasti en. 


Paras lapsuuden muistosi?
En tiedä ovatko nämä niitä parhaita, mutta monia hauskoja muistoja on esimerkiksi retkiltä Sisar-H:n kanssa. Muistan mm. istuneeni pulkassa tutun lintukoiran vetämänä. Koko perheen Keski-Euroopan asuntovaunumatkoilla minuun puolestaan tekivät suuren vaikutuksen tavaratalon leluosaston tanssivat Cola-tölkit, leirintäalueen puskaan tarttunut Roope Ankka -ilmapallo ja polkuauto, jonka polkimille jalkani eivät ylttäneet. Onneksi oli kaksi apukuskia polkemassa. 

Uskotko yliluonnolliseen?
Välillä, sillä eikö olisi ihanaa, jos noitia, velhoja, lohikäärmeitä ja muuta tähän maailmaan kuulumatonta olisi oikeasti olemassa? 

Jouluinen yllätys

Itsenäisyyspäivän viikolla keittiön pöydältä löytyi pakettikortti. Kortin löytyminen keittiön pöydältä ulko-oven edustan sijaan ei vielä vihjannut mihinkään jouluiseen, sillä tonttujen sijaan meillä asuu kämppiksiä. (Tonttujen poissaolon puolesta puhuu esimerkiksi se, että viime aikoina kaikki sukkani ovat löytäneet parinsa pesun jälkeenkin. Ainakaan pesukoneessa niitä ei siis majaile.) Vasta postissa, kun postin täti lykkäsi pöydälle jouluisen paketin, alkoi raksuttaa: tämän täytyy olla jouluyllätys Saksasta! 

Kyllähän tämä olisi pitänyt arvata: muutamaa viikkoa aiemmin J. oli kysellyt hyvin viattomasti osoitettani. Ja J:n hienovarainen salapoliisintyö ("Moi, hei mikä sun osoite on siellä Helsingissä?" Jepjep.) palkittiin: paketista paljastuneesta kahdestakymmenestä viidestä paketista yksi oli osoitettu J:lle. Arvaatte varmaan mihin ne loput kaksikymmentä neljä oli tarkoitettu? :) 

Kyllä näiden jouluyllätysten kera on kelvannut tarpoa joulukuisen Helsingin vesi- ja räntäsateessa. :)

Aamuylläri

Äsken ulos lähtiessäni koin ihanan yllätyksen: päivätolkulla jatkunut kaatosade oli vihdoin taittunut ihanaksi aamu-usvaksi ja sinitaivastakin häämöttää vähän pilvien takaa.

Kivaa perjantaita teille kaikille!

Ps. Illalla ihailemaan lunta Jyväskylää!

Kuulumisia syyskiireen keskeltä

Hei täältä kiireen keskeltä! Edellisestä päivityksestä onkin taas ikuisuus *lisää tähän mielessäsi syytökset kiirettä, syysväsymystä, huonoa nettiä ja ajanpuutetta kohtaan*. Koska kertaus on ollut jo riittävästi opintojen äiti, ohitamme tämän osuuden pikaisesti. Kas näin.

Elo Helsingissä on muuttunut suuresta seikkailusta arjeksi. Enää jokainen bussimatka ei ole täynnä kauhunsekaista odotusta, minne kadotukseen päädyn. Bussimatkat sujuvat jopa niin rennosti, että eräänä aamuna havahduin bussissa tuntemattomalla seudulla: olin ohittanut kohteeni hyvällä neljällä pysäkillä. Ja ei, en nukkunut. Ensimmäistä kertaa olen myös törmännyt Helsingin todella kurjaan puoleen. Niin kuin siihen agressiiviseen spurguun, joka tuli keskellä yötä haastamaan riitaa ratikkapysäkillä. Onneksi en ollut yksin liikkeellä.

Syksyn myötä olen ajautunut krooniseen univelkakierteeseen. Viikolla en nuku tarpeeksi, koska en koskaan tajua mennä heti kymmeneltä nukkumaan. Viikonloppuisin en nuku, sillä vietän noin puolet viikonlopusta junassa tai bussissa istuen. Tämän illan herkkuna on suoria yhdeltätoista illalla rautatieasemalta kotiin. No, rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että eilen nukuin kyllä: ensin kunnon yöunet ja sitten pitkän pitkät päiväunet. Menneen viikon univelat on siis kuitattu, mutta tulevan viikon univelkapiikki on jo avattu. Mikä ihana tekosyy olla menemättä kuntosalille huomenna.

Alkusyksystä löysin jotain, mitä olen kaivannut jo varsin pitkään takaisin: vyötäröni. Salaatti & kasviskeitto -lounaani ovat kaikessa hiljaisuudessa alkaneet verottaa elopainoani. Ei voi muuta kuin kiittää onneaan hyvästä työpaikkaruokalasta, oma kärsivällisyyteni kotisalaatteja kohtaan kun on harvinaisen lyhyt. Tähän syynä on pääosin se fakta, että salaattia ei yksinkertaisesti myydä yhden hengen annoksissa. Niinpä vaihtoehtona on syödä annos salaattia ja heittää loppu suosiolla roskiin tai jemmailla nahistunutta salaattia jääkaapissa pari päivää, kunnes lopulta myöntää, ettei sitä tosiaan aio syödä. Niinpä työpaikkaruokalan salaatit (ja ne kasvissosekeitot, nam!) ovat oikea pelastus. Mutta tosiaan, takaisin vyötärön löytämiseen. Vyötäröni on ollut kadoksissa jo niin monta vuotta, etten enää edes muista, milloin sen olen viimeksi edes nähnyt. Kenties joskus vuoden 2009 tienoilla. Minä olen niitä ihmisiä, jotka syövät ollessaan tyytyväisiä ja laihtuvat masistellessaan. Kenties se kertoo jotain viimeisestä neljästä vuodesta. Ja eihän Helsingissäkään sentään ihan niin kurjaa ole, että alkaisin kuihtumaan. Mutta kun päivän tukevimman aterian saa melkein nenän alle kannettuna niin super-terveellisenä ja kevyenä, ettei laihtumisen eteen tarvitse tehdä käytännössä mitään, on typerää olla tarttumatta tilaisuuteen. Nyt tosin paino on lakannut putoamasta, joten kenties seuraavaksi leikkauksen alle joutuvat jälkiruoat ja kahvipullat.

Juna vaikuttaa kovasti lähenevän vaihtoasemaa, joten on aika pakata Rytky rinkkaan ja siirtyä hetkeksi raikkaaseen tihkusateeseen. Toiveikkaasti toivotan teille aurinkoista ja/tai lumista loppusyksyä, mutta hieman epäilen, ettei se Helsingin suunnalla tule olemaan kumpaakaan. Parempaa onnea sinne pohjoiseen! No, mitäs me pienistä kun ei pienetkään meistä. Vedenpitävillä vaelluskengillä, sähkölämmitteisellä petauspatjalla ja kirkasvalolampulla pääsee jo pitkälle.

Kuulumisia pitkästä aikaa

No, nythän tämä blogilusmuilu on mennyt ihan mahdottomaksi! Se alkoi klassisella kamala-kiire-eikä-inspiraatiota -syyllä ja on viime kuukausien aikana kehittynyt voi-kun-pitäisi-kirjoittaa-mutta-voi-kun-laiskottaa -tekosyyksi. Edellisen kokonaiset tekstin sain kirjoitettua kolme viikkoa sitten - ja se odottaa edelleen viimeistä puuttuvaa kuvaa, jota en ole saanut aikaiseksi siirtää kamerasta koneelle. Kenties siis tällä kertaa mennään ilman kuvia. Toinen syy kuvattomuuteen on tietty se, että kirjoitan tätä junassa kännykällä, eikä ainakaan Blogger-app ole erityisen lahjakas kuvien asettelussa, joten en taida edes uskaltaa kokeilla, miten kuvien lisääminen Bloggeriin
toimii Firefoxin kautta. (By the way, näillä näkymin Blogger toimii Firefoxissa paremmin kuin Blogger-app vielä koskaan!)

Aamun kysymys taitaa olla, miksi ihmeessä istun junassa tuntia ennen auringonnousua. No, samasta syystä kuin valtaosa muistakin matkustajista: matkalla töihin, tai minun tapauksessani harjoitteluun. Venytin nimittäin jo toista viikkoa peräkkäin viikonloppua palaamalla Helsinkiin vasta maanantaiaamuna. Teoriassahan tämä kuulostaa ihan fiksulta, mutta kieltämättä työteho saattaa olla hieman kyseenalainen, jos on hypännyt aamulla 5.20 junaan ja selviää silti töihin vasta yhdeksältä. Onneksi tänään matkaa ei ollut kuin tunti kolmen ja puolen sijaan, joten heräämisaikakin oli lähes siedettävä. (Mutta siitä huolimatta olen kohtalaisen tyytyväinen, että töissä odottaa kolme tölkkiä energiajuomaa..)
Mennyt viikko oli sekä lyhyt että kiva: maanantaina oli tiimin virkistäytymisiltapäivä ja olo olis kuin luokkaretkellä, kun jonotettiin paikasta toiseen ja esimies huuteli ja laski välillä ovatko kaikki mukana. Hauskaa siis, vaikken oikeita luokkaretkiä taannoin pätkääkään arvostanut.

Tässä vaiheessa täytyy myöntää, ettei minulla ole mitään käsitystä, mitä tapahtui tiistaista torstaihin - vanhuus ei tunnetusti tule yksin - mutta perjantaina päätimme olla Sisar-H:n kanssa kultturelleja ja mennä oopperaan. Itse tosin olin narikkaan asti siinä luulossa, että Taikahuilu on baletti. Hups, näytänkin kaipaavan kulttuurillista sivistämistä näköjään vähän enemmänkin. Joka tapauksessa ensimmäinen oopperakokemukseni oli varsin vaikuttava ja kansantajuinen, joten varmasti siellä tulee uudelleenkin käytyä - ainakin niin pitkään kuin saan opiskelijahintaisia viime hetken paikkoja! Sitä kuitenkin kenties voi harkita,  kannattaako kolme tuntia pitkään oopperaan mennä perjantai-iltana työviikosta uuvahtaneen. Silmät  nimittäin saattoivat lupsahdella aika ajoin, vaikka mitään en myönnä.

Viikon kruunasi Hämeenlinnassa vietetty viikonloppu. Lauantaina vietimme J:n kanssa laatuaikaa ja sunnuntaina näin vanhempia ja Sisar-H:ta. Ja jossain noiden kahden välissä (eli kolmeta sunnuntaiaamuna) kävin tavarajemmojani läpi ja löysin Helsingin vaihtoringin kautta monelle minulle turhalle tavaralle uuden omistajan. :)

Niinpä istun nyt junassa - Pasilan kohdalla - rinkka täynnä kenkiä, koriste-esineitä ja Hevoshulluja (ja yksi pelikin löytyy) ja laukku täynnä mehuja, hilloja ja talviomenoita. Kohta pääsenkin jo ahtautumaan paikallisbussiin tuon tavaravuoren kanssa. Tästä se viikko taas alkaa. :) Hauskaa viikon alkua kaikille ja ihania alkutalven päiviä!

Steviaa tomaattikastikkeessa, pastaa ilman pastaa ja muita ruokamysteerejä

Olen aina ollut täysverinen lihansyöjä, ja kasvissyöjäksi ryhtyminen on pälkähtänyt päähäni tasan kerran koko elämäni aikana - ja silloinkin laihdutustarkoituksissa. Kasvissyöjä-siskoni luo muuttaessa elokuun alussa odotinkin kauhulla, mitä hommasta tulisi. Ennakkoluuloni jäivät kuitenkin kertarysäyksellä tulisten pastaruokien, täyteläisten sienikastikkeiden ja suussa sulavien juustovoileipien jalkoihin, ja yhtäkkiä huomasin olleeni melkein täysin lihaton yli kuukauden ajan. Ainoat poikkeukset olivat työpaikkaruokalan salaatit, joissa oli silloin tällöin lihaa- tai mereneläviä. Kaikkein suurin yllätys on se, etten ihan aikuisten oikeasti ole edes kaivannut lihaa - mitä nyt aiemmin mainitsemassani ruokaöverissäni sorruin chorizon sukulaisiin. Yleisesti ottaen kasvisinnostuskausi tuli oikein sopivaan saumaan, sillä olen vihdoin alkanut hiljalleen kehittämään omatuntoa tuotantoeläinten elinolosuhteiden suhteen. Yäk! Onneksi kasvikset ovat nyt siis pop, sillä liha  on alkanut hieman ällöttää.

Mikä on siis korvannut klassiset perunaa ja lihakastiketta -ruoat? No tällaiset herkut! Tosin steviaa pastakastikkeessa en voi suositella.

Alkupalaksi oman palstan satoa juustojen ja leivän kera. 

Ja pääruoaksi uusia perunoita ja kanttarellikastiketta lisukkeineen

Kurpitsat keittiön kaapissa odottamassa syöntivuoroaan. 

Soijarouhepohjainen pastakastike, jota kivasti (not) säväyttää
pinaatin sijaan kourallinen steviaa. Onneksi stevian lehtien pois nyppiminen
lievensi makeutta huomattavasti.  Oikeaa pastaa korvaamassa on höyläiltyjä
kesäkurpitsan siivuja, ja päällä tottakai vuori aurajuustoa.

Mutta pidetään nyt realiteeteista kiinni. Välillä vaan käy näin,
vaikka yrität kuinka pientä ja kevyttä tilata ravintolassa!

Ruokaöverit junassa

Viime aikoina olen istunut aiempaa ahkerammin pitkän matkan busseissa ja junissa, ja reissuevääni ovat koostuneet yksin omaan R-kioskin chilikanareissareista. Syynä tähän ovat aina ja ikuisesti iltapäiväruuhkat, joita aliarvioin kerta toisensa jälkeen. 

Tänään päätin kuitenkin olla kaukaa viisas: pakkasin itselleni mukaan eväät junaan, jotta selviäisin siihen asti, kun puoliltaöin pääsen kotiin Keski-Suomeen. Töiden jälkeen kävin ensimmäistä kertaa uudessa mysteeriharrastuksessani, jota kyllä hehkutan teille jossain vaiheessa vähän enemmänkin. Puolentoista tunnin treenin jälkeen kävi kuitenkin juuri se, mitä olin yrittänyt välttää: himo kaikkeen mahdolliseen. Suolaista! Makeaa! Proteiinia! Rasvaa! Hiilareita! Kaikki-mulle-heti-nyt! Eikä puhettakaan, että laukussa olleet maustamaton rahka ja appelsiinimehu olisi houkuttanut pätkääkään. Ja tadaa! Saanko esitellä: Överieväät! Nehän aivan näyttävätkin yhden hengen eväiltä vajaan neljän tunnin junamatkalle, eikö? 

Ruokaöverit! Edustalla ne fiksut ja kohtuullisen terveelliset
(ja pääosin syömättä jääneet) eväät, takana ne ah
niin himoitut ja epäterveelliset heräteostokset.  

Nämä menevät epäilemättä kategoriaan "Mihin tänään sorruin?"

Tästä oppineenä voisin todeta, että kenties seuraavalle reissulle ostan taas sen chilikanareissarin R:ltä. Ainakin se tulee terveellisemmäksi, jos ei halvemmaksi. 

***

Lopuksi ihan näin sivuhuomiona, että laihdutuslogiikkani ei taida olla aivan validia. Usein nimittäin ajatusta "hei, olen tainnut vähän laihtua" seuraa kohtuullisen pian ajatus "hei, nythän voisin syödä jotain epäterveellistä!". Eeh, wait, what? Tämä täytyy tosissaan ottaa työn alle, kunhan taas palaan oikeaan arkeen ensi viikolla.