Kyllä kaikki järjestyy!

Olessani itse vielä pieni ala-astelainen äitini omaksui teini-ikäisen siskoni ystävän ajatuksen: "kyllä kaikki järjestyy". Sen jälkeen teema nousi säännöllisesti esiin aina, kun jokin oli pienessä elämässäni vialla. Lapsena en ajatusta oikein ymmärtänyt, mutta nyt vähän isompana ajatus on todettu toimivaksi.

Muistatteko, kun haaveilin omasta pienestä yksiöstä vanhassa Helsingissä? Oli ihan pienestä kiinni, etten sellaista jo saanut. Tai olisin saanutkin - ainakin arkikäyttöön -, mutta vastapäisen talon julkisivuremontti oli sen verran iso miinus kotona gradun kirjoittamista suunnittelevalle, että jään vielä odottamaan. Mutta voi kun se kämppä oli ihana! Hetken siis näytti siltä, että kaikki järjestyy melkein itsestään. Ja niin se järjestyikin - ei vain aivan suunnitelman mukaisesti. Pienen kantakaupungin yksiön sijaan muuttoautoni viekin vähän kauemmas, mutta ehkä maailman mukavimpaan asuntoon ikinä: nimittäin vaarini vanhaan kerrostaloasuntoon Hämeenlinnassa. Osa-aika kämppikseksi saan paljon maalla viihtyvän äitini, mutta lukioajan perusteella kämppistely tulee olemaan oikein kivaa.

Tämä viikko on siis kulunut asuntotilannetta arpoessa, eikä ole muutoin osoittanut erityisiä merkkejä tehokkuudesta. Mutta hauskoja menoja on ollut ja tulee olemaankin. Olen tällä viikolla leffaillut ja käynyt syömässä yhden siskon kanssa ja juhlinut synttäreitä ja ystävänpäivää toisen siskon kanssa. Tänään on vuorossa hengailua Seregin ja Arin kanssa, ja illasta Piparminttu saapuu kylään. Huomenna on luvassa turisteilua Piparmintun kanssa, ja maanantaina on vuorossa pikavisiitti Tallinnan lanka- ja saippuapuoteihin! Paljon kaikkea kivaa siis luvassa!  Kaiken tohinan keskellä en vain ole ehtinyt käydä hankkimassa ystävänpäiväruusua itselleni, mutta ehkäpä sen vuoro on vihdoin tänään. :)

Hyvää ystävänpäivää kaikille, tuttuun tapaani vuorokautta myöhässä!

Ps. Pahoittelut kuvattomuudesta! Nyt ei ehdi, sillä alan olla jo kohta myöhässä kaikesta kivasta!

Ahkera opiskelumaanantai

Näin muutaman opiskelumaanantain jälkeen täytyy todeta, etten keksi mukavampaa tapaa aloittaa viikkoa. Sen sijaan, että raahautuisin (ainakin teoriassa) ennen auringonnousua töihin, istuskelenkin rauhassa kotona ruokapöydän ääressä juomassa moccachinoa, kirjoittelemassa ohjaajille maileja ja lukemassa tenttikirjaa ja graduopasta. En valita, en sitten yhtään. Vähän myöhemmin on vuorossa päivän ulkoilusessio eli liukastelu ensin yliopiston kirjastolle ja edelleen kotikampukselleni. Edellisen kolme päivää olen ollut aivan fiiliksissä Jyväskylän ihanuudesta, mutta mielipide saattaa vielä muuttua, kunhan liukastelen ylös ja alas Seminaarinmäen jäisiä rinteitä. Mäet ovat kenties Jyväskylän ainoa asia, josta en seitsemän vuoden jälkeenkään ole fiiliksissäni.

Viikonloppu on muutenkin ollut virkistävä, ja on ollut kivaa nähdä sekä J:tä että kavereita ajan kanssa. Seurassa sen enempää kuin menussakaan ei siis ole ollut valittamista. Päätimme nimittäin vihdoin kokeilla J:n kanssa alusta asti itse tehtyjen hampurilaisten tekoa ja sunnuntaina Piparminttu askarteli herkullista hirvipataa kokonaiselle seurueelle. <3 

Sämpylöistä tuli oikein hyviä korvaamalla puolet vehnäjauhoista ruisjauhoilla. 

Hampurilaisten täytteiden kanssa piti vähän hifistellä: sisältä löytyy mm.
itse tehtyä tsatsikia ja avokadotahnaa.

Ohops, kun kello on jo paljon. Nyt täytyy taas keskittyä päivän teemaan eli opiskeluun. Mukavaa uutta viikkoa kaikille! 

Palashampoota kokeilemassa

Innostuttuani saippuan teosta kesällä, aloin pian haaveilemaan itse tehdystä nokkosshampoosta, josta Annukka kirjoitti Villikatajan blogissa.

Shampoopalan teosta tulikin pidempi prosessa kuin ennakoin: elokuussa seisoin nokkospuskassa keräämässä nokkosen alkuja kuivattavaksi. Syyskuussa metsästin aasiakauppoja ja riisinleseöljyä pitkin Helsinkiä ennen kuin Annukka vinkkasi, että Jyväskylästikin moista löytyy. Alkusyksystä harrastin muutenkin tarvikkeiden hamstraamista: hitusen neuroottisena en halunnut käyttää ruoka-astioita saippuan valmistukseen, mutta esimerkiksi sauvasekoittimen ostaminen uutena askartelukäyttöön tuntui hassulta. Eräästä Facebookin kierätysringistä sellainen onneksi löytyi käytettynä.

Nokkoset kuivumassa Pirttimäen pyykkinarulla

Lokakuussa kaikki oli viimein kasassa, ja saippuan teko saattoi alkaa. En käy tässä läpi valmistusvaiheta sen tarkemmin, sillä Annukan ohje on varsin tyhjentävä, eikä minulla ole toisaalta kuviakaan valmistusvaiheesta. Ai miksikö? Kokeilkaa itse ottaa kuvia yhdellä kädellä paksut kumihanskat kädessä samalla, kun toisella kädellä surauttelette sauvasekoittimella emäksistä kiisseliä. You'll see.

Saippua kypsyi jo joulun alla, mutta pitkän ja hartaan flunssaputken seurauksena se unohtui kaappiiin kypsymään lisää vielä melkein pariksi kuukaudeksi. Eilen kuitenkin vihdoin terästäydyin, sekoittelin hiushuuhteen vedestä ja omenaviinietikasta, ja painuin töiden jälkeen suihkuun testaamaan saippuaa kuontalooni.

Nokkosshampoota ja porkkanamangosaippuaa

Kokemus oli kieltämättä mielenkiintoinen. En edes muista, milloin olen pessyt hiuksiani saippuapalalla, jos koskaan. Vaahtoa kuitenkin tuli ihan kiitettävästi ja saippua oli kohtuullisen helppo levittää paksuihinkin hiuksiin. Saippuaa suurempi yllätys on hiushuuhde, joka selvitti hiukset ja jätti ne silkkisen tuntuisiksi, ainakin märkänä ollessaan. Itse asiassa suihkussa ollessani hoksasin, etten ollut tullut selvittäneeksi, kuuluuko hiushuuhde huuhdella lopuksi pois hiuksista. No, päätin pelata varman päälle ja viimeisenä huuhtelin hiukseni puhtaalla vedellä.

Hiusten kuivuttua kuitenkin havaitsin sen, mihin ainakin monet pelkkään vesipesuun siirtyneet ovat törmänneet: hiukset tuntuivat pesun jälkeen jäävän hieman "lähmäisiksi". Huvittavaa kieltämättä, että hiukset tuntuivat ennen pesua puhtaammilta kuin pesun jälkeen. Tosin jostain syystä tänään, pesua seuraavana päivänä, hiukset tuntuvat jo huomattavasti vähemmän lähmäisiltä. Kummallista.. Joka tapauksessa lähmäisyyden pitäisi hävitä, kunhan hiukset tottuvat uuteen shampooseen. Itse tosin ajattelin käyttää ensin pois kaikki vajaat shampoopullot varastoistani, joten saa nähdä, mitä jännää seuraa, kun pesee hiukset joka toinen kerta saippualla ja joka toinen kerta shampoolla. Jatkoa odottelen joka tapauksessa mielenkiinnolla.

Lumipalloefekti

Sattuipa niin, että päätimme J:n kanssa hieman panostaa itseemme, ja J:n viime visiitille Helsinkiin vuokrasimme viikonlopuksi yksiön Kampista sen sijaan, että olisimme säätäneet kahden hengen sijoittelua 80 senttiselle sängylle ja 10 neliöiseen huoneeseen vuokraemännän ollessa 24/7 kotona suoraan oven (ja tilanjakaja verhon) takana. Kokemuksesta voin kertoa, ettei tuo ovi (saati sitten se verho) eristä edes normivolyymilla käytyä keskustelua.

Viikonlopuksi muutimme molemmat siis Kamppiin kahden rinkan ja läppärin voimin. Tavaroita rontatessamme ei voinut kuin naureskella, miten Italian reissulla selvisimme puolet kevyemmällä rinkalla. Mutta hei, Italiassa en rontannutkaan mukana viisi vuotta vanhaa läppäriä, jonka ikä on suoraan verrannollinen sen painoon, enkä enempää kuin yhtä kirjaa (Lonely Planet!), enkä täysiä shampoo-purkkeja. Niin, seli seli seli.

Olisiko tuollaisessa talossa kiva asua? 

Ja sinä perjantai-iltana se sitten tapahtui: yksiöhullaantuminen. Pääsin suunnilleen metrin asuntoon sisälle, kun päässäni alkoi pyöriä taukoamatta jostain fuksivuosilta tuttu mantra: "Tahtoo tahtoo tahtoo yksiön!" Tosin tällä kertaa mantran pituus on kasvanut: "Sellaisen, jossa on isot ikkunat ja ikkunalaudat, joilla voi istua! Sellaisen ihan ihan pienen, minulle ja gradulle, ja satunnaisesti J:llekin. Ja kyläileville kavereille! Ja sellaisesta kaupunginosasta, jossa on luonnetta!" (Ei sillä, että tämä Pasilakaan mikään kamala paikka ole, mutta sanoisin, että top3 syytä asua Pasilassa ovat liikenneyhteydet, Keskuspuisto ja Lidl. Oi sitä romantiikkaa.) Ja siitä perjantaista asti olen haaveillut pienestä yksiöstä jossain Helsingin vanhemmista kaupunginosista.

Tai ehkä tällaisessa?

Haaveiluni pääsi niinkin pitkälle, että aloin tsekkaamaan annetaan vuokralle -ilmoituksia läpi. Ja mitä ihanuuksia (ainakin tietokoneen näytöllä) sieltä löytyikään! Mutta jos fakta on, että tekee gradua ja osa-aikatöitä JA on toinen koti Jyväskylässä, on ehkä syytä heittää hellät jäähyväiset pikku yksiölleni Punavuoressa, ainakin toistaiseksi. Myöskin olen sen verran laiska muuttamaan, etten välttämättä viitsi siirtää peräkärryllistä omaisuuttani Jyväskylästä Helsinkiin vain todetakseni, että työt eivät jatkukaan yli kevään. Mutta kenties kesällä...

Joka tapauksessa tulin siihen tulokseen, että koska unelmayksiö ei ole ihan nurkan takana vielä odottamassa, alan tehdä tehdä nykyisestä huoneestani enemmän omani näköistä. Ensimmäisenä lähtevät hempeät kukkaverhot! Hahaa, tästä tuleekin hauska urakka! Ja voin luvata, että se etenee sitä nopeammin, mitä hitaammin gradu edistyy. Sijaistekeminen on sitä parasta tekemistä. :)

Tai kenties tällaisessa?

PS. Jostain luin, että Bloggerin tila käyttäjien kuville (ja videoille) on rajallinen, ja niinpä olen sitkeästi pienentänyt kuvia, kunnes äsken tajusin, että a) rakastan valokuvaamista, mutta pienennetyt valokuvat näyttävät hirveiltä, ja b) inhoan kuvien pienentämistä. Siispä mielummin kuin kiusaan itseäni ja lukijoitani huonoilla kuvilla, siirrän mielummin blogin uuteen uuteen osoitteeseen siinä vaiheessa, kun tilaa loppuu. Hyvästi pikseliset kuvat! Teitä ei tule ikävä.

Melkein valmis! Tai sitten ei

Varoitus! Sisältää nillitystä opiskelun byrokratiasta.

Viime marraskuussa tein saman huomion kuin vuosi sitten: kas, kandista puuttuu kolme pistettä enää. Pitäisiköhän sille tehdä jotain. Mutta koska olen kokenut, ja koen edelleen, kandidaatin tutkinnon varsin turhana, en viimeisen vuoden aikana ole asialle mitään tehnyt. Kunnes marraskuussa varasin sen kahden opintopisteen filosofian yleiskurssin tenttikirjan, minkä lukemista olen lykännyt viimeiset seitsemän vuotta. No, flunssakauden ansiosta en lopulta saanutkaan noudettua kirjaa kirjastosta, kun se viimein vapautui viikkoa ennen joulua, ja pahimman flunssan taituttua jouduin aloittamaan kirjan jonottamisen alusta. Tällä kertaa kirja vapautuikin huomattavasti nopeammin, ja on nyt työn alla. eTentti, here I come!

Kolmas kandista puuttuva piste oli englantia syystä, että onnettomasti olin käynyt yhden pakollisista kursseista aikana, kun sen laajuus oli vielä kaksi pistettä. Sitten sitä laajennettiin pisteellä heti seuraavana vuonna, tottakai. Sen sijaan, että olisin viitsinyt tehdä täydentävän verkkokurssin, jossa opetellaan silmäilemään tekstejä, etsimään kappaleista johtolauseita ja tunnistamaan akateemisen tekstin merkkejä (hetkonen, eikö nämä kaikki käsitelty jo sillä onnettomalla, liian suppealla englannin kurssillani?), päätin viimein kaivella arkistoistani (lue: hillittömästä nipusta sekalaisia papereita) vaihdossa suorittamani kielikurssin todistuksen ja alistua byrokratiaan sen hyväksilukemiseksi. Tunnin kopioinnin, tulostamisen, lomakkeiden täyttämisen ja kampuksella ristiin rastiin ramppaamisen jälkeen plakkarissa oli 10 op englantia. No, pienempi paha kuitenkin kuin Optiman verkkotehtävät.

Okei, nyt siis puuttuu sen parin pisteen tentti, jonka kirja on jo työnalla. Hyvä? Eip, turha toivo. Tämän vastauksen sain kuin pyysin hyväksyntää eHopsilleni (elektroniselle, henkilökohtaiselle oppimissuunnitelmalleni, tai jotain):

"Hei, 

Kauppatieteiden kandin tutkinto suunnitellaan mahdollisimman lähelle 180 opintopistettä. Tee siis vielä seuraavat muutokset ---" 

Ja sitä seurasi lista eHopsin tehtävistä muutoksista. Jepjep, tenttiin lukemisen sijaan kliksuttelenkin tämän junamatkan ihastuttavaa kurssijärjestelmää saadakseni kandin eHopsin kuntoon. Ja sitten kliksuttelen juuri päinvastaiset valinnat maisterihopsiin. Byrokratia. <3 

Kotona paras, mutta reissussa olo hyvä kakkonen

Tiedättehän te miltä matkakuume tuntuu? Tunne, että on pakko pakko pakko päästä seikkailemaan. Olo, joka on niin levoton, ettei sitä muu kuin reissaaminen rauhoita. Halu päästä näkemään ja kokemaan jotain muutakin kuin mitä omassa kotikaupungissa ja -maassa on.

Kevät lähestyy ja samaa tahtia myös kaukokaipuu. Matkamessut eivät varsinaisesti auttaneet matkakuumetta (Islantiin! Skotlannin saarille! Ja mitenköhän massiivisen budjetin sinne Australiaan ja Uuteen-Seelantiin tarvitsisi...?), mutta virikkeitä reissua varten en muutoin oikeasti kaivannut. Tämän kevään reissun suunta on nimittäin ollut selvillä jo syksystä asti: Newcastle upon Tyne. Ei siis kauhean tunnettu matkakohde tällä kertaa, mutta turisteilun ohella tämän reissun syynä on mennä kyläilemään vaihdon aikaisten kämppisteni ruotsalaisen Hannan ja irlantilaisen Matt'in luo Newcastleen. Aikaa on tosin varattu enemmän kuin pariskunnalla on meille suoda, joten seikkailua ominkin päin on luvassa. Ja sattumalta huomasin, että melkein matkan varrelle osuu jopa neljä (edit: öhöm, viisi) kansallispuistoa: Lake District, Peak District, North York Moors, Yorkshire Dales ja Northumberland National Park! Vaelluskengille tulee siis käyttöä!

Hadrian's wall, here we come! (Wikimedia Commons)

Matkakuumeen ensi apua on siis tulossa, mutta tänä vuonna, ja viime syksynäkin, on minua vaivannut toinenkin kaipuu: koti-ikävä. Jos koti tuntuu teistä ikävältä paikalta, niin suosittelen kokeilemaan puoli vuotta asumista valmiiksi kalustetuissa kimppakämpissä, jossa ainoastaan vaatteet, tietokone ja pari tavaraa (öhöm, jostain syystä joka kerta kotona käydessä kyseinen tavaramäärä kasvaa aina parilla tavaralla) ovat omianne. Lisäaromia elämään tuovat kämppis, joka satunnaisesti valloittaa ainoan kylpyhuoneen tunniksi, vuokraemäntä, joka puhuu kaikki illat puhelimessa, ja huone, jonka patteri ei toimi (okei, tälle voisin tehdä jotain, mutta, kiitos sähköpetarin, tähän mennessä ei ole ollut tarvetta). Näiden jälkeen onkin sitten aivan mieletöntä luksusta, istua maanantaiaamuna paljain jaloin keittiön pöydän ääressä, asunnossa, jossa ei tuoksu muulta kuin kodilta, ja jonka sotkut, tavarat ja huonekalut ovat omiani. Luksusta! Jopa tenttikirjaa lukiessa.

Pieniä iloja ja uusi vuosi

Kuinka pienestä päivä voikaan alkaa paistaa risukasaan. Maanantaina hoksasin, että kun muut uuden vuoden aattona ystäviensä seurassa poksauttelevat kuohareitaan ja toivottavat hyvää uutta vuotta,  minä olen yksin kotona pakkaamassa muuttolaatikoita."Kamalan kurjaa ja yksinäistä!", oli ensimmäinen reaktioni. Töiden jälkeen Arabiaan päästessäni olin jo hyväksynyt kohtaloni - eihän tässä juuri vaihtoehtojakaan ole - ja keksinyt jo korvaavan, hyvää ruokaa ja hyvän elokuvan sisältävän suunnitelman. Lopullinen päivän piristys saapui kuitenkin yllättävältä suunnalta: Arabian vaihtoringin ihana vaihtokaveri antoi pitkään haaveilemani pöllö-korun kaupanpäälisiksi melkein yhtä pitkään haaveilemani lintu-avaimenperän, jonka paketti oli ottanut osumaa naapurin lasten käsissä. Ja lintuhan tietty asuu linnunpöntössä! Täytyy myöntää, että olin aivan onnessani sekä pöllöstä ja linnusta että siitä, miten ihania ihmisiä joskus tapaa. Ja tiedän,  tiedän, olen vieläkin melkoinen materialisti, vaikka kovasti yritän tapojani parantaa, mutta on ihmisissä pahempiakin vikoja. :)

Ja nyt itse niihin uuden vuoden pohdintoihin. 

Nyt vuoden vaihteessa valtaosa blogeista on pitänyt jos jonkinmoista vuosikatsausta, mitä päättyvä vuosi on pitänyt sisällään. Niitä lukiessa olen puolihuolimattomasti pohdiskellut, miltä minun vuoteni näyttäisi. Jos muistin varaan luottaisin, niin kertoisin, että vuosi alkoi Kuokkalan sillalla raketteja katsellessa ja jatkui liian pian uusintatenttisuman merkeissä. Seuraavat kuukaudet olivat hektisiä: ravasin Tampereella luennoilla kerran viikossa vieraillen samalla siskon perheen luona, ja koitin pakottaa itseni innostumaan gradun teosta tenttien ja harjoitustöiden keskellä. Muistan, että flunssa ajoitti tulonsa juuri sopivasti juuri sille viikolle, kun kävin intensiivikurssia, jonka videot luennoitiin, ja jopa sen, mitä ne luennot käsittelivät, joita katsoin nenäliinapaketti sylissä kotisohvalta käsin oppimispäiväkirjoja väkertäen kasaan tuntia ennen palautusta.

Sitten yhtäkkiä olikin maaliskuun loppu ja Julia tuli Saksasta kyläilemään. Jotenkin maagisesti tämä osui sekä Saksassa että Suomessa lomaviikolle kaiken hektisyyden keskellä. Turisteilimme sydämemme pohjasta  märässä Turussa, tuulisessa Suomenlinnassa ja keväisessä Tallinnassa. Tampereen vanhat punaiset tehdasrakennukset olivat kuitenkin lopulta ne, jotka veivät Julian sydämen. Jyväskylä - Tampere -välillä junassa lähetin hakemuksen harjoittelupaikkaan, ja hyvä että lähetin.

Pääsiäiseltä hektinen opiskelutahti jatkui entistä hurjempana ja keskellä kiirettä tuli iloinen yllätys: sain haastattelukutsun hakemaani harjoittelupaikkaan. Pakollisten luentojen keskelle survoin väkisin haastattelumatkan Helsinkiin, vaikka sen vuoksi missasinkin luennon shampanjan brändäämisestä.

Kiire kulminoitui lopulta toukokuulle, jossa käytännössä asuin kaksi viikkoa yliopiston mikroluokassa tekemässä organisaatioviestinnän viikkotehtäviä, joita olin muiden kiireiden painaessa antanut kasautua kahden kuukauden edestä. Eräänä oppimistehtävien täyttämänä päivänä sain puhelun, jossa tiedusteltiin, olisinko kiinnostunut ottamaan harjoittelupaikan vastaan Helsingissä. Sanoin juu ennen kuin ehdin edes miettiä, mitä se käytännössä tarkoittaisi.

Elämäni ensimmäisessä hackathonissa.
Ruokatarjoilut ainakin olivat kohdillaan. 

Viimeiset oppimispäiväkirjat kirjoitin toukukuun lopussa, jälleen kerran armottomassa flunssassa, ja siihen se opiskelumotivaatio lopahtikin. Ei puhettakaan, että olisin viitsinyt käydä täydentävän englannin verkkokurssin tai pakollisen filosofian tentin enää tekemässä. No, kandin maturiteetin tein - puolitoista vuotta kandin palauttamisen jälkeen. Kesällä koitin parhaani graduilla, mutta päämäärättömyys ja motivoimattomuus lopulta saivat antamaan periksi. Mökki, lomailu ja puutarhailu yksinkertaisesti houkuttivat liikaa. 

Gradutsempparini moccachino ajalta,
jolloin vielä kuvittelin aikovani tehdä gradua kesällä.

Vasta istutettu kurpitsan rääpäle. 

Taistelupari Nini ja Maissi

Ja yhtäkkiä olikin aika lähteä kesän seikkailulle: Italian valloitukselle!

Italiasta kotiutumisen jälkeen olikin enää neljä päivää harjoittelun alkuun. Adios Jyväskylä, buon giorno Helsinki!

Elokuusta alkoi junassa istumisen, aikatauluttamisen ja intensiiviperehtymisen kausi. Harjoittelussa olin valtaosin aivan pihalla ensimmäisen kuukauden ja hitusen ahdistunut siitä, mutta luotin vakaasti siihen, että viisi kuukautta menee vaikka päälleen seisten ja jossain vaiheessa minun on aivan pakko alkaa päästä kärryille. Niinhän siinä onneksi kävikin, ja kahden kuukauden jälkeen aloin jo olla suunnilleen oikealla sivulla - tai edes oikeassa kirjassa. Junassa istuminen puolestaan jatkui ja jatkui, ja viikonloput täyttyivät oktoberfesteistä, tupareista, synttäreistä ja muista menoista - junamatkan päässä tietenkin.

Perehtymisen ohessa ehdin vähän turisteilemaankin Helsingissä

Syksy vilahti nopeaan, ja yhtäkkiä olikin jo joulukuu. Puolitoista vuotta olleet oiontasysteemit purettiin pois ja kävin ensimmäistä kertaa Venäjällä. Joulua vietettiin perheen kesken siskon luona, mikä omalta osaltani tarkoitti lähinnä sohvalla torkkumista köhimisen ja pärskimisen keskellä.

Talviaurinko nousee Pietarissa

Ja tosiaan, vuosi päättyi ja seuraava alkoi yksin muuttolaatikoiden keskellä. Mitähän se enteilee?

Vuosi on ollut hektinen niin opiskeluiden kuin harjoittelunkin suhteen, mutta kiireen ja stressin lisäksi vuoteen on mahtunut myös paljon hauskanpitoa, uusia kokemuksia, elämyksiä ja pieniä seikkailuita. Saa nähdä mitä muutoksia uusi vuosi tuo tullessaan. :) 

Hyvää uutta vuotta kaikille!