Pieniä iloja ja uusi vuosi

Kuinka pienestä päivä voikaan alkaa paistaa risukasaan. Maanantaina hoksasin, että kun muut uuden vuoden aattona ystäviensä seurassa poksauttelevat kuohareitaan ja toivottavat hyvää uutta vuotta,  minä olen yksin kotona pakkaamassa muuttolaatikoita."Kamalan kurjaa ja yksinäistä!", oli ensimmäinen reaktioni. Töiden jälkeen Arabiaan päästessäni olin jo hyväksynyt kohtaloni - eihän tässä juuri vaihtoehtojakaan ole - ja keksinyt jo korvaavan, hyvää ruokaa ja hyvän elokuvan sisältävän suunnitelman. Lopullinen päivän piristys saapui kuitenkin yllättävältä suunnalta: Arabian vaihtoringin ihana vaihtokaveri antoi pitkään haaveilemani pöllö-korun kaupanpäälisiksi melkein yhtä pitkään haaveilemani lintu-avaimenperän, jonka paketti oli ottanut osumaa naapurin lasten käsissä. Ja lintuhan tietty asuu linnunpöntössä! Täytyy myöntää, että olin aivan onnessani sekä pöllöstä ja linnusta että siitä, miten ihania ihmisiä joskus tapaa. Ja tiedän,  tiedän, olen vieläkin melkoinen materialisti, vaikka kovasti yritän tapojani parantaa, mutta on ihmisissä pahempiakin vikoja. :)

Ja nyt itse niihin uuden vuoden pohdintoihin. 

Nyt vuoden vaihteessa valtaosa blogeista on pitänyt jos jonkinmoista vuosikatsausta, mitä päättyvä vuosi on pitänyt sisällään. Niitä lukiessa olen puolihuolimattomasti pohdiskellut, miltä minun vuoteni näyttäisi. Jos muistin varaan luottaisin, niin kertoisin, että vuosi alkoi Kuokkalan sillalla raketteja katsellessa ja jatkui liian pian uusintatenttisuman merkeissä. Seuraavat kuukaudet olivat hektisiä: ravasin Tampereella luennoilla kerran viikossa vieraillen samalla siskon perheen luona, ja koitin pakottaa itseni innostumaan gradun teosta tenttien ja harjoitustöiden keskellä. Muistan, että flunssa ajoitti tulonsa juuri sopivasti juuri sille viikolle, kun kävin intensiivikurssia, jonka videot luennoitiin, ja jopa sen, mitä ne luennot käsittelivät, joita katsoin nenäliinapaketti sylissä kotisohvalta käsin oppimispäiväkirjoja väkertäen kasaan tuntia ennen palautusta.

Sitten yhtäkkiä olikin maaliskuun loppu ja Julia tuli Saksasta kyläilemään. Jotenkin maagisesti tämä osui sekä Saksassa että Suomessa lomaviikolle kaiken hektisyyden keskellä. Turisteilimme sydämemme pohjasta  märässä Turussa, tuulisessa Suomenlinnassa ja keväisessä Tallinnassa. Tampereen vanhat punaiset tehdasrakennukset olivat kuitenkin lopulta ne, jotka veivät Julian sydämen. Jyväskylä - Tampere -välillä junassa lähetin hakemuksen harjoittelupaikkaan, ja hyvä että lähetin.

Pääsiäiseltä hektinen opiskelutahti jatkui entistä hurjempana ja keskellä kiirettä tuli iloinen yllätys: sain haastattelukutsun hakemaani harjoittelupaikkaan. Pakollisten luentojen keskelle survoin väkisin haastattelumatkan Helsinkiin, vaikka sen vuoksi missasinkin luennon shampanjan brändäämisestä.

Kiire kulminoitui lopulta toukokuulle, jossa käytännössä asuin kaksi viikkoa yliopiston mikroluokassa tekemässä organisaatioviestinnän viikkotehtäviä, joita olin muiden kiireiden painaessa antanut kasautua kahden kuukauden edestä. Eräänä oppimistehtävien täyttämänä päivänä sain puhelun, jossa tiedusteltiin, olisinko kiinnostunut ottamaan harjoittelupaikan vastaan Helsingissä. Sanoin juu ennen kuin ehdin edes miettiä, mitä se käytännössä tarkoittaisi.

Elämäni ensimmäisessä hackathonissa.
Ruokatarjoilut ainakin olivat kohdillaan. 

Viimeiset oppimispäiväkirjat kirjoitin toukukuun lopussa, jälleen kerran armottomassa flunssassa, ja siihen se opiskelumotivaatio lopahtikin. Ei puhettakaan, että olisin viitsinyt käydä täydentävän englannin verkkokurssin tai pakollisen filosofian tentin enää tekemässä. No, kandin maturiteetin tein - puolitoista vuotta kandin palauttamisen jälkeen. Kesällä koitin parhaani graduilla, mutta päämäärättömyys ja motivoimattomuus lopulta saivat antamaan periksi. Mökki, lomailu ja puutarhailu yksinkertaisesti houkuttivat liikaa. 

Gradutsempparini moccachino ajalta,
jolloin vielä kuvittelin aikovani tehdä gradua kesällä.

Vasta istutettu kurpitsan rääpäle. 

Taistelupari Nini ja Maissi

Ja yhtäkkiä olikin aika lähteä kesän seikkailulle: Italian valloitukselle!

Italiasta kotiutumisen jälkeen olikin enää neljä päivää harjoittelun alkuun. Adios Jyväskylä, buon giorno Helsinki!

Elokuusta alkoi junassa istumisen, aikatauluttamisen ja intensiiviperehtymisen kausi. Harjoittelussa olin valtaosin aivan pihalla ensimmäisen kuukauden ja hitusen ahdistunut siitä, mutta luotin vakaasti siihen, että viisi kuukautta menee vaikka päälleen seisten ja jossain vaiheessa minun on aivan pakko alkaa päästä kärryille. Niinhän siinä onneksi kävikin, ja kahden kuukauden jälkeen aloin jo olla suunnilleen oikealla sivulla - tai edes oikeassa kirjassa. Junassa istuminen puolestaan jatkui ja jatkui, ja viikonloput täyttyivät oktoberfesteistä, tupareista, synttäreistä ja muista menoista - junamatkan päässä tietenkin.

Perehtymisen ohessa ehdin vähän turisteilemaankin Helsingissä

Syksy vilahti nopeaan, ja yhtäkkiä olikin jo joulukuu. Puolitoista vuotta olleet oiontasysteemit purettiin pois ja kävin ensimmäistä kertaa Venäjällä. Joulua vietettiin perheen kesken siskon luona, mikä omalta osaltani tarkoitti lähinnä sohvalla torkkumista köhimisen ja pärskimisen keskellä.

Talviaurinko nousee Pietarissa

Ja tosiaan, vuosi päättyi ja seuraava alkoi yksin muuttolaatikoiden keskellä. Mitähän se enteilee?

Vuosi on ollut hektinen niin opiskeluiden kuin harjoittelunkin suhteen, mutta kiireen ja stressin lisäksi vuoteen on mahtunut myös paljon hauskanpitoa, uusia kokemuksia, elämyksiä ja pieniä seikkailuita. Saa nähdä mitä muutoksia uusi vuosi tuo tullessaan. :) 

Hyvää uutta vuotta kaikille!