Gradutuskia

Tänään kieriskelen gradutuskissani edellisten viikojenkin edestä. Tänä iltana on nimittäin korjatun tutkimussuunnitelman deadline ja selkeästi syy-seuraus-suhteita puutteellisesti hahmottavana valtaosa urakasta jäi tottakai tälle päivälle. Tekemistä ei onneksi ole paljon, mutta sitäkin rasittavampia. Ohjaaja vinkkasi ystävällisesti eilen määrittelemään ekstrana termejä, joita en edes käytä koko gradussa, mutta jotka littyvät aiheeseen jonkin aasinsillan kautta. Nyt siis etsimään, että kukakohan nämä termit on joskus määritellyt ja lukemaan tekstejä, jotka eivät itse asiassa liity lainkaan koko gradun aiheeseen. "Jee". Lisäksi olen koittanut selvittää, kerrotaanko missään, montako tapauksta monitapaustutkimuksessa pitäisi olla. Voin kertoa, että sitä tietoa ei muuten kovin helposti löydy, eikä varsinkaan sellaisesta lähteestä, jonka voisi lähdeluetteloon merkitä.

Kun lunta vielä oli.

Äh, päätin jo eilen, että olen nyt näistä viimehetken korjausvaatimuksista angstini ansgtannut, sillä eilen en sen lisäksi juuri muuta tehnytkään. Tosin syytän aikaansaamattomuudestani myös armotonta koomaa, minkä sunnuntain kunnallisvaalien koko päivän kestänyt ääntenlaskenta aiheutti. Onneksi tänään olen edes hitusen vireämpi, vaikkei se ole järin paljon sanottu. Lumikin alkaa olla muisto vain, mutta onneksi ihana aurinko edes piristää rännässä kahlaamista.

Oikeastaan voisin luopua tästä kirjastolla ahertamisesta ja kokeilla kotona kirjoittelua taas vaihteeksi. Huomenna saatan saada kirjoitettua tänne jotain järkevämpää, tänään on yliannostus gradua.

Oikenevia hampaita ja tutkimussuunnitelmia

Tuntuu, että takana olisi kovinkin hektinen puolitoista viikkoa, vaikka todellisuudessa vapaa-aikaa on ollut ihan kohtalaisesti. Viikkoon on mahtunut osaamispäiväkirjojen kirjoittamista, harjoitustyön ja tutkimussuunnitelman kirjoittamista, esittämistä ja opponointia, lautapelailua, lapsenvahtina olemista, kurpitsoiden säilömistä, energiaexperttikoulutusta, hammaslääkärikäyntejä ja aika ajoin ahkeraa siivoamistakin. Ehkäpä pitäisi joskus listata tekemiään asioita ylös tähän tapaan. Näin listattuna näyttää nimittäin siltä, että olen saanut paljon luulemaani enemmän aikaan. Jatkuvan tohinan lisäksi kaamosväsymys on viimein saanut minut otteeseensa ja aamu(päivä)n perinteisenä kamppailuna on ollut ikuinen ongelma: noustako nyt vai nukkuako vielä viisi tuntia lisää (koska ulkona joko pilkkopimeää tai synkän harmaata, eli ihan selkeästi on nukkumisaika).

Tänä aamuna kuitenkin poukkosin kuudelta ylös ilman mikäänlaisia ongelmia. Syy tähän? Puhdas pakko. Unohdin nimittäin, että seminaaria varten pitää opponoida tutkimussuunnitelma, joten luonnollisesti teen sitä näin aamusta sitten. Pidän aikaisin heräämisestä toisinaan, ihan totta, mutta esimerkiksi tänään en arvosta sitä tippaakaan. Väsymyksen lisänä (tottakai) tänään kinnaa se valitettava tosiasia, että haukotteleminen noin neljä kertaa minuutissa venyttää ikävästi alahampaitani. En oikein tiedä miten, mutta alahampaisiin toissapäivänä laitetut oiontavermeet kiristyvät jokaisella haukotuksella ja venyttävät muutenkin onnettomassa tilassa olevaa purukalustoani. Niinpä jokaista haukotusta seuraa alaleuassa puolen minuutin kivistys, joka haukottelutahtini ansiosta on ollut jatkuvaa viime tuntien ajan. Toisaalta oiottavassa purennassa on ehdottomat puolensa. Oionta toimii nimittäin myös erinomaisena dieettinä: koskaan ei ole tehnyt vähempää mieli syödä mitään aivan puhtaasti siitä syystä, että muiden kuin sosekeittojen, smoothieiden ja jogurttien syönti on vähintäänkin epämiellyttävää.

No, takaisin opponoinnin pariin. Ja sitten ihanan viikonlopun viettoon uhraamatta ajatustakaan koko gradulle! 

Jouluhenkeä?

Huh, jouluinnostus näyttää vallanneen jo blogikansan, mutta itselläni ei ole jouluhenkeä lainkaan. Ja miksi pitäisikään, jouluun on vielä 2,5 kuukautta. Itselläni joulu, tai tarkemmin ottaen joulukuun puoliväli, on eräänlainen mörkö gradun teoriaosan deadlinen kanssa. Mitenkään hirveän innostuneena en siis sitä odota, enemminkin hieman kauhuissani. Toisaalta en muutenkaan ole hirvittävä jouluihminen. Rakastan kyllä joulua: puhdasta kotia, stressittömyyttä, perhettä. En vain oikein osaa kaivata sitä tavallista jouluhömpötystä. Lahjatonta joulua vietetään nyt viidettä vuotta. Välillä joku perheestä rikkoo säännön, mutta silloinkin mennään pienillä lahjoilla. Tulevan asunnonjakajan kanssa vaihdetaan yleensä etukäteen sovitut lahjat, että molemmat saavat mieleisensä ja tarpeellisen lahjan. Viime jouluna sain esimerkiksi näppäimistön kannettavaan. Joulukortitkin ovat nykyään jo pakkopullaa. Joskus ovat jääneet lähettämättäkin kiireen tai puhtaan unohduksen takia. Itse askarrellut kortit ovat ihania, mutta mietin usein arvostavatko vastaanottajat niitä oikeasti yhtä paljon kuin niiden tekemiseen menee vaivaa. Toisaalta itse tehtyjä kortteja lähettävät ihmiset luultavasti nauttivat askartelusta enemmän kuin minä, joka lähinnä kyllästyn ja turhaudun ensimmäisen kortin jälkeen ja alan sen jälkeen kyseistämään joulun juhlinnan järjellisyyden. Mutta yhdestä en luovu ja se on joulukuusi. Lapsuuden joulukuusista on jäänyt elävästi mieleen Turilaaksi ristitty ilmestys, jonka uumenista löytyi linnunpesä. Pesä tosin löytyi vasta, kun Turilas-paran oksat oli karsittu joulun jälkeen uloskantoa varten, niin tuuhea se onneton puu oli. Varsinainen ilmestys siis. Mutta nyt jätän muut fiilistelemään joulutunnelmiinsa ja alan itse kirjoittaa oppimispäiväkirjaa, jonka deadlineen on 2,5 tuntia aikaa vielä. Feels like monday.

Sadepäivän ilo

Sateinen ja harmaa syyspäivä sai tänään kolme piristysruisketta putkeen: kiinnostavan aamuluennon tunneälystä, hyvässä seurassa nautitun erinomaisen hampurilaislounaan yliopiston ruokalassa ja harjoittelutodistuksen hakeminen kesän harjoittelupaikasta. Etenkin viimeinen oli ihan mieletön piristysruiske, kun vanhoja työkavereita näki pitkästä aikaa ja oli hauska vaihtaa kuulumisia ja muutaman vinkinkin sain gradua varten. Olisi kyllä ihanaa päästä joskus jatkamaan töitä samassa tiimissä. :)

Nyt kun en ookaan tehnyt mitään fiksua (=gradua) pariin päivään, voisinkin käyttää muutaman tunnin sen pyörittelyyn seuraavaksi.

--

Edit: Varasin äsken ammattikorkeakoulun kirjastosta kirjan, joita heidän kokoelmassaan on kuusi, mutta yliopistolla vain kolme (joista kaksi vieläpä lukusalikäytössä). Kirjan nimi sattuu olemaan "Gradutakuu". Myönnän, repesin aivan häpeilemättä tälle loogisuuden huipentumalle.

Voittojen päivä

Ollakseen kohtalaisen aikaansaamaton päivä, tämä päivä on osoittautunut suorastaan erinomaiseksi elämänlaadun edistämisen suhteen.

Päivän ensimmäinen missio oli vakuuttaa suuhygienisti siitä, että oiontakiskoni hiertävät aivan hillittömästi ja että se on alusta asti hiertänyt (koska jos se on asennusvika, ei joudu maksamaan lähes 30e käyntimaksua). Ensimmäinen onnistui helposti suuhygienistin ja hammashoitajan päivitellessä hiertynyttä limakalvoa vallan ärhäkän näköiseksi. Jälkimmäistä en edes joutunut todenteolla tekemään, koska olin aikaa varatessa näemmä onnistunut vakuuttamaan vastaanottovirkailijan asiasta. Päivän ensimmäisen mission saldo: kivuton poski (jopa suuta avatatessa ja syödessä!) sekä kaksi pakettia ortodonista vahaa lisähiertymien ehkäisyksi.

Päivän seuraava missio oli mennä suoraan hammaslääkäristä yliopistolle opiskelemaan neljäksi tunniksi ennen luentoa. Paitsi että olin unohtanut siinä välissä olevan joogan ja joogavaatteet sen mukana, joten päädyin palaamaan kotiin "opiskelemaan pariksi tunniksi" eli tekemään ruokaa, syömään ja selaamaan facebookia. Lopputulos: Not so good but tasty. Valitettavasti ainoa oppimani asia oli, että 400g jauhelihaan riittää yksi pussi nuudelia.

Seuraavaksi suunnistin joogaamaan puoleksitoista tunniksi. Huonon keskittymiskykyni kunniaksi täytyy hehkuttaa, etten katsonut kelloa kertaakaan ja muutenkin olin todella tyytyväinen tuntiin. Kuutervehdys alkoi sujua jo paremmin. Valitetttavasti unohdin kaiketi hengittää viimeisessä sarjassa (miksi niitä kutsuttiinkaan?) kunnolla ja sain hillittömän päänsäryn hetkeksi. Tulos: rento ja seesteinen olo sitä huolimatta, että olin vartin myöhässä markkinoinnin luennolta.

Seuraava missioni ei ollutkaan siellä, missä sen kuvittelin olevan. Ei ole ensimmäinen kerta, kun näin käy. Siispä, nyt puoli tuntia myöhässä markkinoinnin luennolta, vetäydyin tietokoneluokkaan selvittämään luennon kohtaloa (ei olisi tarvinnut, jos olisi sellainen superhieno älypuhelin, josta olen nyt puoli vuotta haaveillut...). Ja kas, ensinnäkin selviää, että olen sentään oikealla kampuksella luennon kanssa, joskin aivan väärässä talossa. Ei siis sen suhteen hätää. Toisena hoksaan vilkaista, joko samaisen kurssin keväällä järjestetyn englannin kielisen version viimeisen uusinnan tenttitulokset ovat tulleet (14 vuorokauden tarkistusajasta on mennyt 12, vaikka kyseessä oli puhdas monivalintatentti). Ja kas, tolpalla läpi. Arvatkaa siis kahdesta, olenko sille luennolle sittenkään menossa!

Nyt siis hehkutan yleisen onnistunutta päivää ja itse asiassa juuri nyt pitää lähteä siirtymään takaisin toiselle kampukselle, etten kovin pahasti myöhästy energia-koulutuksesta. Siellä on luvassa teetä, sämpylää ja energiatietoutta, jonka jälkeen suuntaan uskollisen ratsuni selässä Finnkinon superpäiville katsomaan uusinta Bournea valtava popcorn-rasia seuranani. Ja mies tietenkin, mutta onneksi sillä on oma popcorn-rasia, niin jättää minun popcornit rauhaan. :) Hihii!

--

Edit: Ja vaikka olen viimeiset neljä vuotta hokenut, että kunhan tuo typerä kurssi menee läpi, ei ole mitään väliä millä arvosanalla. Ja nyt silti huomaan pohdiskelevani, että kyllähän ne luennot voisi silti istua ja koittaa korottaa numeroa.. siitäkin huolimatta, että perusopintokokonaisuuden arvosana pysyy samana tein mitä hyvänsä. Hullu masokisti, ei voi muuta sanoa. No, ehkä pohdin tätä seuraavan luennon tullen. Leffa oli hyvä, tuttua Bourne-laatua. Hyviä öitä!

Sadonkorjuuta ja kotijuttuja

Jättikurpitsaiseni chili-puskan kanssa. 

Tänään heräsin ihanaan syysauringon paisteeseen ja totesin, että on vihdoin aika säilöä jääkaapissa odottaneet kurpitsat. Siispä ryhdyin, ensimmäistä kertaa ikinä, kurpitsapikkelssin tekoon. Kuorimisen, siementen poiston ja kuutioinnin jälkeen kurpitsat keitettiin mausteliemessä, jonka jälkeen ne purkitettiin. Ongelmaksi meinasi tulla se, että omistan vain yhden lasisen säilykepurkin (jota sitäkin olen käyttänyt kahvin säilyttämiseen). Onneksi äidin hilloinnostuksen mukana oli kuivauskaappiini ajautunut myös toinen säilykepurkki ja jääkaapista löytyi vielä melkein tyhjä suolakurkkupurkki, jonka loppusisältö päätyi vanhaan rahkapurkkiin käyttöä odottamaan.

Kurpitsoiden kiehumista odotellessa ehdin käydä keräämässä parvekketomaattieni sadon - ensimmäisten yöpakkasten oltua kun on kohtalaisen turhaa toivoa niiden kypsyvän enää ulkona. Siispä kaverit päätyivätkin omena seurassaan keittiön kaappiin odottamaan kypsymistä. Valitettavasti chilit eivät ilmeisesti kypsy enää poimimisen jälkeen, joten jääkin nähtäväksi keräänkö ne raakoina vai laitanko ne hedelmineen päivineen talvehtimaan. Onneksi chilit pääsevät samaan paikkaan talvehtimaan kuin parvekkeen pelargoniatkin, joten tänä talvena ei niiden sijoittamisesta tule ongelmaa. 

Tomaatit kypsymistä odottamassa uudessa asuinpaikassaan. 

Mausteliemessä keittämisen jälkeen kurpitsat purkitettiin ja jätettiin pöydälle jäähtymään. Nyt purkit on jo siirretty jääkaappiin ja odotan mielenkiinnolla ensimmäisen purkin korkkaamista ja tulosten testaamista. En nimittäin oikein osaa arvostaa makeita kurpitsojaviritelmiä tai tarkemmin sanottuna mitään makeita vihanneksia. Jostain syystä olen vain päättänyt, ettei makea yksinkertaisesti kuulu "oikeaan" ruokaan. Toisin sanoen keitetyt kurpitsat, bataatti ja muut makeat perunat ovat minulle hävityksen kauhistus. (Itse asiassa bataatin englannin kielinen nimi on kuvaavasti "sweet potato", mutta käsittääkseni niitäkin on eri lajeja. Ainakin Uusi-Seelannissa törmäsin makeaan perunaan nimeltä kūmara, joskaan en pitäisi mahdottomana, että se oli vain paikallinen kutsumanimi bataatille.) Jos tulos on onnistunut, mutta maku ei ole omaan mieleen, niin eiköhän noille syöjiä löydy. 

Mausteliemessä käyttämisen jälkeen kurpitsat
näyttivät lähinnä säilykepersikoilta.

Tänään vihdoin sain pitkään haaveilemani kirkasvalolampun (tai kuitin mukaan "valoterapialaitteen"). Kaupasta sitä hakiessani yllätyin, kun myyjä kertoi hinnan olevan kolmanneksen enemmän kuin mitä olin verkkokaupasta jo etukäteen katsonut. Lamppu meinasi jo jäädä kauppaan, mutta onneksi fiksumpi puoliskoni hoksasi kysyä toiselta myyjältä verkkokaupan hintojen suhteesta itse kaupan hintoihin. Ja tämä kannattaa kaikkien muistaa: jos kauppaa tehdessä huomataan, että (Gigantin) verkkokaupassa tuotteelle on merkitty on halvempi hinta kuin (edelleen Gigantin) myymälässä, tuotteen saa verkkokaupan hinnalla (koska verkkokaupassa on mahdollisuus, että tilaus toimitetaan toivottuun myymälään, joten se on lopulta ihan yksi ja sama). Ja näin siis sain ihanan uuden lamppuni kotiin monen vuoden haaveilun jälkeen. Testasin lamppua jo tänään auringon laskettua ja paistattelin sen paisteessa ohjeistuksen mukaisesti päikkäreiden ajan. Ja blim! Päikkäreiltä herättyäni olin aivan tolkuttoman pirteä tuntikaupalla, mitä harvoin tapahtuu edes poikkeuksellisen hyvien päikkäreiden seurauksena. Valitettavaa tietysti oli, etten ollut ajatellut valohoidon ajankohtaa aivan loppuun saakka, ja niinpä vasta nyt 02 maissa alkaa väsymys hiljalleen hiipiä, joskaan ei mitenkään ylivoimaisena. Ehkäpä siis viritän kellon soimaan huomenna oikein aikaisin ja vietän aamun ensimmäiset tunnit aurinkolampustani nauttien. Edellyttäen siis, ettei aurinko oikeasti paista ulkona, missä tapauksessa poistun samantien ruskaretkelle kuvaamaan syksyn ihania värejä. 

Ihanasta syyssäästä puheen ollen, kaivoin näytille kuvan muutaman viikon takaa. Kuvassahan sataa aivan kaatamalla, vaikkei ilman zoomausta sitä uskoisikaan, ja oikeassa laidassa näkyy tupla-sateenkaaren reunaa himmeänä. Kauniita syyspäiviä kaikille!

Syyslaiskotus

Tänään on ehdoton syyslaiskotus. Ulkona on kylmää ja märkää, remonttimiehet ovat vasaroineet, poranneet, huuhdelleet, kuivanneet ja pinnoittaneet seinäni takana olevaa viemäriputkea koko aamun, viemäri on käyttökiellossa, gradulle pitäisi tehdä jotain, viiden sivun osaamispäiväkirja pitää kirjoitella iltaan mennessä valmiiksi ja aamun ensimmäinen luento olisi käsitellyt tutkimusmenetelmiä monotonisella äänellä kerrottuna. Ei siis ole varsinainen yllätys, että motivaatiopula kaikken muun paitsi takaisin nukkumaanmenemisen suhteen on melkoinen. Niinpä olen siis onneton laiskiainen ja istun sänkyni reunalla bloggaamassa syyskoomastani sen sijaan, että istuisin kiltisti luennolla pilkkimässä muiden kanssa tai kirjoittaisin ahkerasti kurjaa oppimispäiväkirjaani aiheesta XML-pohjainen viestintä tietoverkoissa - dokumenttien hallinta.

Olen todennut jo vuosia sitten, että olen aivan uskomattoman valoriippuvainen olento. Mitä harmaammiksi ja lyhemmiksi päivät muuttuvat, sitä enemmän haluan nukkua ja sitä tuskaisempaa nouseminen ja liikkeelle lähteminen on. Jos normaali unentarpeeni on kesällä kymmenen tuntia, voitte vain kuvitella miten naurettavaksi unentarpeeni talvella kasvaa. Niinpä useamman vuoden haaveilun jälkeen olen tänä syksynä päättänyt hankkia itselleni valoterapialaitteen nimellä markkinoidun kirkasvalolampun toivossa, että lisävalo piristää loppusyksyn harmauden keskellä. Aika lovenhan lampun hankinta budjettiin tekeen, mutta kesän kohtuupalkkaisen harjoittelun jälkeen on toivottavasti siihen varaakin. Sitä paitsi epäilen, että ellen saa kämppääni valoisammaksi (ja ei, yliopistolta ei löydy yhtään sen paremmin valaistuja opiskelutiloja, päin vastoin), nukahdan joka kerta, kun vilkaisenkaan gradumateriaalien suuntaan ja herään kevätaurinkoon ilman graduani.

--

Päivän 1/3 luennolla käyty, oppimispäiväkirja kirjoitettu, muu päivä enemmän tai vähemmän koomattu ja nyt ei väsytä pätkääkään. Huomenna pitää olla tehokkaampi. Öitä!