sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Sadonkorjuuta ja kotijuttuja

Jättikurpitsaiseni chili-puskan kanssa. 

Tänään heräsin ihanaan syysauringon paisteeseen ja totesin, että on vihdoin aika säilöä jääkaapissa odottaneet kurpitsat. Siispä ryhdyin, ensimmäistä kertaa ikinä, kurpitsapikkelssin tekoon. Kuorimisen, siementen poiston ja kuutioinnin jälkeen kurpitsat keitettiin mausteliemessä, jonka jälkeen ne purkitettiin. Ongelmaksi meinasi tulla se, että omistan vain yhden lasisen säilykepurkin (jota sitäkin olen käyttänyt kahvin säilyttämiseen). Onneksi äidin hilloinnostuksen mukana oli kuivauskaappiini ajautunut myös toinen säilykepurkki ja jääkaapista löytyi vielä melkein tyhjä suolakurkkupurkki, jonka loppusisältö päätyi vanhaan rahkapurkkiin käyttöä odottamaan.

Kurpitsoiden kiehumista odotellessa ehdin käydä keräämässä parvekketomaattieni sadon - ensimmäisten yöpakkasten oltua kun on kohtalaisen turhaa toivoa niiden kypsyvän enää ulkona. Siispä kaverit päätyivätkin omena seurassaan keittiön kaappiin odottamaan kypsymistä. Valitettavasti chilit eivät ilmeisesti kypsy enää poimimisen jälkeen, joten jääkin nähtäväksi keräänkö ne raakoina vai laitanko ne hedelmineen päivineen talvehtimaan. Onneksi chilit pääsevät samaan paikkaan talvehtimaan kuin parvekkeen pelargoniatkin, joten tänä talvena ei niiden sijoittamisesta tule ongelmaa. 

Tomaatit kypsymistä odottamassa uudessa asuinpaikassaan. 
Mausteliemessä keittämisen jälkeen kurpitsat purkitettiin ja jätettiin pöydälle jäähtymään. Nyt purkit on jo siirretty jääkaappiin ja odotan mielenkiinnolla ensimmäisen purkin korkkaamista ja tulosten testaamista. En nimittäin oikein osaa arvostaa makeita kurpitsojaviritelmiä tai tarkemmin sanottuna mitään makeita vihanneksia. Jostain syystä olen vain päättänyt, ettei makea yksinkertaisesti kuulu "oikeaan" ruokaan. Toisin sanoen keitetyt kurpitsat, bataatti ja muut makeat perunat ovat minulle hävityksen kauhistus. (Itse asiassa bataatin englannin kielinen nimi on kuvaavasti "sweet potato", mutta käsittääkseni niitäkin on eri lajeja. Ainakin Uusi-Seelannissa törmäsin makeaan perunaan nimeltä kūmara, joskaan en pitäisi mahdottomana, että se oli vain paikallinen kutsumanimi bataatille.) Jos tulos on onnistunut, mutta maku ei ole omaan mieleen, niin eiköhän noille syöjiä löydy. 

Mausteliemessä käyttämisen jälkeen kurpitsat
näyttivät lähinnä säilykepersikoilta.
Tänään vihdoin sain pitkään haaveilemani kirkasvalolampun (tai kuitin mukaan "valoterapialaitteen"). Kaupasta sitä hakiessani yllätyin, kun myyjä kertoi hinnan olevan kolmanneksen enemmän kuin mitä olin verkkokaupasta jo etukäteen katsonut. Lamppu meinasi jo jäädä kauppaan, mutta onneksi fiksumpi puoliskoni hoksasi kysyä toiselta myyjältä verkkokaupan hintojen suhteesta itse kaupan hintoihin. Ja tämä kannattaa kaikkien muistaa: jos kauppaa tehdessä huomataan, että (Gigantin) verkkokaupassa tuotteelle on merkitty on halvempi hinta kuin (edelleen Gigantin) myymälässä, tuotteen saa verkkokaupan hinnalla (koska verkkokaupassa on mahdollisuus, että tilaus toimitetaan toivottuun myymälään, joten se on lopulta ihan yksi ja sama). Ja näin siis sain ihanan uuden lamppuni kotiin monen vuoden haaveilun jälkeen. Testasin lamppua jo tänään auringon laskettua ja paistattelin sen paisteessa ohjeistuksen mukaisesti päikkäreiden ajan. Ja blim! Päikkäreiltä herättyäni olin aivan tolkuttoman pirteä tuntikaupalla, mitä harvoin tapahtuu edes poikkeuksellisen hyvien päikkäreiden seurauksena. Valitettavaa tietysti oli, etten ollut ajatellut valohoidon ajankohtaa aivan loppuun saakka, ja niinpä vasta nyt 02 maissa alkaa väsymys hiljalleen hiipiä, joskaan ei mitenkään ylivoimaisena. Ehkäpä siis viritän kellon soimaan huomenna oikein aikaisin ja vietän aamun ensimmäiset tunnit aurinkolampustani nauttien. Edellyttäen siis, ettei aurinko oikeasti paista ulkona, missä tapauksessa poistun samantien ruskaretkelle kuvaamaan syksyn ihania värejä. 

Ihanasta syyssäästä puheen ollen, kaivoin näytille kuvan muutaman viikon takaa. Kuvassahan sataa aivan kaatamalla, vaikkei ilman zoomausta sitä uskoisikaan, ja oikeassa laidassa näkyy tupla-sateenkaaren reunaa himmeänä. Kauniita syyspäiviä kaikille!


tiistai 25. syyskuuta 2012

Syyslaiskotus

Tänään on ehdoton syyslaiskotus. Ulkona on kylmää ja märkää, remonttimiehet ovat vasaroineet, poranneet, huuhdelleet, kuivanneet ja pinnoittaneet seinäni takana olevaa viemäriputkea koko aamun, viemäri on käyttökiellossa, gradulle pitäisi tehdä jotain, viiden sivun osaamispäiväkirja pitää kirjoitella iltaan mennessä valmiiksi ja aamun ensimmäinen luento olisi käsitellyt tutkimusmenetelmiä monotonisella äänellä kerrottuna. Ei siis ole varsinainen yllätys, että motivaatiopula kaikken muun paitsi takaisin nukkumaanmenemisen suhteen on melkoinen. Niinpä olen siis onneton laiskiainen ja istun sänkyni reunalla bloggaamassa syyskoomastani sen sijaan, että istuisin kiltisti luennolla pilkkimässä muiden kanssa tai kirjoittaisin ahkerasti kurjaa oppimispäiväkirjaani aiheesta XML-pohjainen viestintä tietoverkoissa - dokumenttien hallinta.

Olen todennut jo vuosia sitten, että olen aivan uskomattoman valoriippuvainen olento. Mitä harmaammiksi ja lyhemmiksi päivät muuttuvat, sitä enemmän haluan nukkua ja sitä tuskaisempaa nouseminen ja liikkeelle lähteminen on. Jos normaali unentarpeeni on kesällä kymmenen tuntia, voitte vain kuvitella miten naurettavaksi unentarpeeni talvella kasvaa. Niinpä useamman vuoden haaveilun jälkeen olen tänä syksynä päättänyt hankkia itselleni valoterapialaitteen nimellä markkinoidun kirkasvalolampun toivossa, että lisävalo piristää loppusyksyn harmauden keskellä. Aika lovenhan lampun hankinta budjettiin tekeen, mutta kesän kohtuupalkkaisen harjoittelun jälkeen on toivottavasti siihen varaakin. Sitä paitsi epäilen, että ellen saa kämppääni valoisammaksi (ja ei, yliopistolta ei löydy yhtään sen paremmin valaistuja opiskelutiloja, päin vastoin), nukahdan joka kerta, kun vilkaisenkaan gradumateriaalien suuntaan ja herään kevätaurinkoon ilman graduani.

--

Päivän 1/3 luennolla käyty, oppimispäiväkirja kirjoitettu, muu päivä enemmän tai vähemmän koomattu ja nyt ei väsytä pätkääkään. Huomenna pitää olla tehokkaampi. Öitä!

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Vihdoinkin

Vihdoinkin! Tänään vihdoinkin viemäriremontti oli omalta osaltani ohi!

Syyskuun alkuun suunniteltu remontti siirtyi kuun puoleenväliin, epäsäännölliset klo 8-16 vesikatkot venyivät klo 18 asti illalla, yksi asunnossa vietetty päivä venyi kaiketi kolmeen. Totesin heti alussa, etten turhaan kiusaa itseäni asumalla viemärinkäyttökiellon kanssa ja niinpä ehdin olla 1,5 viikkoa evakkoonlähtövalmiudessa - remonttimiehethän ilmoittavat asuntoon tulemista kahta päivää ennen. Viikon odottelun jälkeen remonttipäiväksi lopulta ilmoitettiin maanantai ja pakkasin viikonlopun sirkusretkelle mukaan jo muutaman päivän vaatteet alkuviikoksi. Ohjeistuksen mukaan viemärin olisi pitänyt olla käyttökunnossa ja remontin omalta osaltani valmis siis maanantaina klo18 ja vessanpöntönkin käyttökuntoinen kahteen mennessä yöllä (kahdeksan tunnin kuivumisaika). Laiska kun olen, jäin vielä evakkoon.

Tiistai-iltana saavuin kotiin, totesin saaneeni myös tiistaille viemärinkäyttökiellon 8-18 ja uuden wc-pöntön päältä löysin pahvin palalle runoiltu viesti, jossa kerrottiin, että suihku ja keittiö olivat nyt normaalisti käytettävissä, mutta keskiviikkoaamuna piipahtaisi vielä putkimies laittamaan putken kylpyhuoneen lavuaarista wc-pönttöön. Ahaa. Keittiö ja suihku olivat siis ok, mutta entä kylpyhuoneen lavuaari ja wc? Oli kuinka vain, koska en erityisesti hinkunut putkimieheen törmäämistä aamulla puoliunessa, kahmaisin uuden erän vaatteita kainaloon ja poistuin jatkamaan evakkoani.

Ja nyt (vihdoin!) eteisessä ei odottanut viemärinkäyttökieltoa, eikä missään lojunut viestiä työmiehiltä! Mukavia tyyppejä olette, arvon remonttimiehet, mutta ilman wc:tä eläminen on vähintäänkin rasittavaa. Ilman sähköä oleminen on inhottavaa. Vesikatkokin on rasittavaa. Mutta viemärikatko.. Viemärikatko vasta raivostuttava onkin! Taidanpa siis nauttia hetken raksamiehettömästä kämpästäni ja toimivasta viemäristä ja syventyä vasta sitten markkinoinnin saloihin.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Skotlannin valloitus

Mielenkiintoni rauhalliseen kotieloon ja kotimaan matkailuun karisi vuorokauden sisään harjoittelun loppumisesta. Osasyynä oli oivallus, että elokuun viimeiset viikot ovat ainoa sauma lomailla ennen syksyn tuskaista gradu-uurastusta. Joululomahan on aina olemassa, mutta paikka, minne halusin, ei varsinaisesti ole tunnettu erinomaisesta talvisäästään. Ja niine aatoksin varasin lennot Skotlantiin.

Reittini Skotlannissa kulki lentokentältä muutaman pakollisen mutkan kautta Ylämaan epäviralliseen pääkaupunkiin Invernessiin, joka oli retkeni ensimmäinen etappi.

Itse kaupungin lisäksi seikkailin myös lähimaastossa: Loch Nessillä, Eilean Donain -linnassa, Isle of Skyella, Cullodenin surullisen kuuluisalla nummella sekä Clava Cairn -kivikehässä. Etenkin nummi oli vaikuttava karuudessaan ja traagisessa historiassaan. Kivikehää taas tuntui ympäröivän oma mystinen ilmapiirinsä. Tosin reiluuden nimissä täytyy myöntää, ettei modernisoidussa Sean Conneryn linna (elokuvassa Entrapment - Ansa on viritetty) ja Isle of Skyen karut mutta kauniit maisemat pettymyksiä olleet. Vaikka matka oli alkanut, jäi jo Invernessiin paikkoja nähtäväksi seuraavalle matkalle. Kaupungin läheisyydessä oleva kukkula piktien linnoituksen raunioineen jäi nimittäin väsyneiden jalkojen vuoksi pois matkasuunnitelmasta ja samasta ongelmasta kärsi myös Cullodenin nummi, jonne olisin tahtonut jäädä vaeltelemaan. Paluu Invernessiin siis siintää jo tulevaisuuden haaveissa. 

Loch Ness. Kuinkas muutenkaan. 

Random loch (vai olisiko Nessin rantoja kuitenkin?) ja glen matkalla Isle of Skyelle.

Koski Invermorrisonissa. 

Kukapa ei sukulinnaa haluaisi? - Eilean Donain.

Olen tylsä. Loch Nesshän se siinä. Taas. 

Ylämaan nauta. 

Cullodenin nummi.
MacIntosh-klaanin kivi Cullodenissa. Tunnelma oli tiivis.



Clava Cairns -kivikehä.

Clava Cairns - standing stones.



Invernessistä matka jatkui inhimillisellä 6.30 bussilla Aviemoreen, Cairngormsin kansallispuistoon. Lyhyen matkan ja bussin aikaisuuden vuoksi (ja voitte uskoa, että bussin aikaisuudelle ei ollut vaihtoehtoja) jätin rinkkani uuden hostellini huomaan jo puoli kahdeksalta aamulla. Kymmeneltä olin jo hyvin ruokittuna kipuamassa Cairn Gorm -vuoren rinnettä ylös kohti 1245 metriä. Monen tunnin tuskaisen ähinän, lievän epätoivon ja muutamien voimasanojen jälkeen valloitin lopulta ensimmäisen vuoreni ja munroni. (Niille, jotka eivät syystä tai toisesta ole perehtyneet skotlantilaiseen sanastoon, munro on yli 3000 jalkaa (914,4 metriä) korkea vuori Skotlannissa.) Hienoa tunnetta tosin hieman latisti alastulo, joka kiivetessä runnoutuneiden varpaideni kanssa oli valitettavan pitkällinen ja varsin kivulias kokemus.

Paikallista floraa matkalla huipulle.

And up she goes... Viimeinen mutka ennen kahta
viimeistä jyrkkää nousua.

1245 metriä. 

Näköaloja Cairn Gormilta. 

Vuoristo puro ja taustalla huippu,
jonne juuri olin kiivennyt.

Lempikasvini kanerva...

...ja ohdake.
Cairngormsin kansallispuistoa ja Aviemorea seurasi poikkeama Dundeessa, mikä osoittautui virheeksi. Dundee ei nimittäin ole erityisen valloittava kaupunki, etenkään kaatosateessa. Dundeessa poikkeaminen lämmitti sen verran, että näin useita pingviini-, lohikäärme- ja sarjakuvahahmopatsaita ja etelämantereen tutkimiseen käytetyn Discovery-laivan (laivan nimeäjillä on mielikuvitus lentänyt) sekä kiipesin kaupungin korkeimmalle mäelle silkkaa tylsyyttäni. Sattumoisin kyseessä oli Dundee Law eli sammunut (ainakin toivottavasti) tulivuori, joka ennen ulkoilualueeksi muuttumistaan on palvellut ainakin piktien ja roomalaisten asuinsijana. Lisäksi löysin erinomaisen käytettyjä dvd:itä myyvän kaupan, mutta koin hieman epäkäytännöllisesti ruveta täydentämään elokuvakokoelmani aukkoja rinkkamatkan alkupuolella.

Dundeen pingviinit.

Kaiken kaikkiaan en ollut siis erityisen harmistunut Dundeen jättämisestä taakseni (joskin epäilemättä sieltä ja lähiympäristöstä olisi löytynyt ainakin jotain mielenkiintoista nähtävää, mikäli olisin viipynyt kaupungissa pidempään kuin 16 tuntia). Seuraavana vuorossa olikin Stirling, William Wallacen kaupunki ja Skotlannin vanha pääkaupunki. Kaupunki oli kaunis, joskaan ei tehnyt niin suurta vaikutusta kuin opaskirjan hehkutuksen perusteella olisi voinut kuvitella. Arvaan tämän osaltaan liittyvän Ylämaan (Highlands) taakse jäämisen pettymykseen, sillä Lowlands on huomattavasti tasaisempi kuin jylhä Ylämaa, johon niin ehdin jo ihastua. Myöskään Willy Wallace -hostellista saadut bed bugsin puremat eivät varsinaisesti auttaneet. 

William Wallacen taistelutoveri kertomassa
puolustusvoitosta englantilaisia vastaan Stirlingin sillalla.


Stirling Abbey Craig -kukkulalta nähtynä. 

Epäonnisen Stirlingin jälkeen olivat lopulta vuorossa matkan viimeinen etappi: Edinburgh. Edinburgh oli minulle opiskelijavaihdon ajoilta hyvinkin tuttu, sillä se oli opiskelukaupunkiini nähden yksi lähimmistä lentokentistä, jonne Suomesta lennettiin. Siispä saatoin suosiolla jättää linnan ja muut nähtävyydet väliin ja keskittyä muuhun. Siispä vietin saapumisiltani hostellilla nukkuen. Ensimmäisen päivänä lähdin retkelle Roslinin kylään tarkastamaan kuuluisan Roslinin kappelin. Kappeli osoittautuikin vierailun arvoiseksi ja oli mystisine symboleineen kiehtova. Valitettavasti Da Vinci koodi -kirjan ruusulinjaa ei oppaan mukaan ole olemassa ja kirjassa esiintyvää kirjastoa kappelin alla ei edes ole olemassa. Oppaat kertoivat pilke silmäkulmassa, että vierailijat ovat itse kiitettävän aktiivisia kertomaan heille, mitä kappeliin on kätketty. Tähän mennessä listalle ovat päässeet pyhä graali, liiton arkki, avaruusalus sekä Elvis. Eräs herra oli saapunut paikalle kirveen kanssa tarkoituksenaan löytää graali Apprentice Pillar -pilarin sisältä. Hankkeen kannalta valitettavasti pienessä kylässä virkavallan saapuminen ei kestänyt pitkään. Vapaamuurari-symboliikan ohella mielenkiintoista oli, että kappelin seinillä oli kuvattu myös amerikkalaisiksi tunnistettuja kasvilajeja - 50 vuotta ennen kuin Kolumbus löysi Amerikan. Taru kertookin, että yksi kappelin omistavasta Sinclair-suvun jäsen lähti purjehtimaan ja löysi uuden maan, jonne jäi asumaan vuodeksi. Amerikassa puolestaan on löydetty paikka, jossa paikallisten intiaaniheimojen keskuudessa kerrotaan tarinaa kaukaiselta saarelta tulleesta kuninkaasta, jolla oli kolme tytärtä - kuten Sinclair-suvun seikkailijallakin.

Roslinin kappeli


Princess Parkin puutarhuri olympialaisistutuksen kimpussa. 
Viimeisen matkapäivän kunniaksi kävin vielä kiipeämässä Salisbury Crags -kukkulalle Holyrood Parkissa aivan Skotlannin parlamenttitalon vieressä. Aurinko hemmotteli jo viilenneessä syyssäässä, eikä parempaa olisi voinut toivoa. Hyvissä fiiliksissä ja kauniissa säässä olikin hyvä palata Suomen hieman kirpakampaan syyssäähän potemaan viimeisinä reissupäivinä hankittua flunssaa, joka kohteliaasti odotti, kunnes pääsin kotiin potemaan. Nyt alkaakin olla jo aika kiivetä nenäliinakasojen keskeltä ihmisten ilmoille ja laittaa gradu tulille.

Salisbury Crags Holyrood Parkissa.
Uskolliset matkaseuralaiseni.


sunnuntai 12. elokuuta 2012

Lomamietteitä

Mr.Kurpitsa räytyneiden avomaankurkkunelosten kera. 
Kesä on taas kerran hujahtanut ohi salavihkaa, mikä on sääli. Harjoitteluni yliopistolla alkaa lähestyä loppuaan, vaikka mielelläni sinne jäisinkin. Toisaalta edessä siintelee muutaman viikon loma ennen kiireisen gradu-syksyn alkua, joten kyllä lomakin tulee tarpeeseen. Ja kiireinen loma siitä onkin tulossa! Poikkeuksellisesti olen päätynyt kotimaan matkailun puoleen ja suunnitelmissa  on ainakin Hämeen keskiaikamarkkinat kuin veneilyäkin. Pieni mieliteko matkaan kyllä olisi, mutta jätän sen inspiraation varaan. (Nämä sanat kirjoitettuani oli pakko vilkaista lentojen hintoja ja nyt on jo ex tempore excursio Skotlantiin suunnitteilla.)


Kesä on tänä vuonna mennyt kotikaupungissa lähinnä töiden ja viljelypalstan parissa. Viljely onkin onnistunut edellisiä yrityksiä paremmin: tänä vuonna olen jo saanut kurpitsoja, kesäkurpitsoja ja kurkkuja, joskin sipulit, herneet, tomaatit ja chilit antavat vielä odottaa itseään. Sateinen ja viileä kesä on hidastanut ja vähän tuhonnutkin satoa, mutta eipähän ole ainakaan tarvinnut käydä kastelemassa. Pienenä indikaattorina sateen määrästä voisi pitää sitä, että avomaankurkut, jotka ovat 94-97% vettä, mätänevät pellolle.


Chilit nauttimassa valkokurpitsan hyvästä seurasta.
Ruhtinaalliset kuusi lomapäivääni vietin kahdessa erässä: ensin Hämeenlinna-Tallinna-Hämeenlinna sektorilla juhlimassa ystävän häiden perumista ja loppukesästä mökkeillen Savon suunnalla. Mökkeily oli jopa niin ihanaa, että ehdin jo pohtia sinne palaamista harjoittelun loputtua, mutta autottomuus on aina hieman haasteellista maalla. Tietty viehätys pyörällä sinkuttamisessa lähimpään kauppaan 12km päähän tietty on, mutta pitää vielä arvioida omaa seikkailuhenkisyyttä vielä uudemman kerran, mikäli koto-Suomessa lomani (=tekemättömyyskauden harjoittelun ja opiskelujen välissä) vietän. Kauppa-auto kyllä käy kerran viikossa, kirjastoauto kerran kahdessa viikossa ja paikallisbussi jopa kaksi kertaa päivässä (seitsemältä aamulla ja viideltä iltapäivällä), joskin on hieman epäselvää, missä yksikään niistä pysähtyy, koska kuka nyt tarpeeksi tarkkaa karttaa - tai karttaa yleensäkään - viitsisi verkkoon laittaa pysäkin kohtaa määrittämään niille onnettomille, jotka eivät tiedä missä "Huotari" sijaitsee. GoogleMaps ei esimerkiksi tunne muuta kuin saman nimisen maatilan, joka valitettavasti on noin neljä kilometriä ohi siitä, mihin kauppa-auton kartalla pysäkkiä merkitsevä läntti oli läiskäisty. Jotenkin voin kuvitella itseni polkemassa epätoivoisesti alueen ainoaa tienpätkää edestakaisin onnetonta kauppa-autoa etsiessäni.

Maaseudun ja ulkomaanmatkailua arvottaessa jatkuu siis tämäkin päivä.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Aamuöiden virkku, aamujen unikeko

Pohjimmiltani olen yöeläjä. Rakastan valvomista silloin, kun muut nukkuvat, ja toisaalta myös nukkumista silloin, kun muut valvovat. Valitettavasti se vain on hyvin epäkäytännöllistä opiskeluja ja töitä ajatellen, ja niinpä koitankin pitää edes kohtalaista unirytmiä yllä. Valitettavaa on myös se, että vaikka kuinka aikaisin onnistuisin menemään nukkumaan, en ennen kymmentä osoita juurikaan merkkejä aivotoiminnasta. Se siis aamuluentojen hyödyllisyydestä. Esimerkkinä aamuluentojen ongelmallisuudesta mainittakoon peruskurssi, jonka suorittamista lykkäsin viisi vuotta syystä, että luennot pidettiin kahdeksalta aamulla sitkeästi vuodesta toiseen. Myöskään se, etten ole pätkääkään kiinnostunut internetin sielunelämästä, ei auttanut asiaa. Voittekin siis kuvitella, kuinka viime syksynä taputtelin itseäni selkään sen jälkeen, kun taistelin ensimmäisessä periodissa kolme kertaa viikossa itseni litran matee-termarin kanssa (matee kofeiinipitoisen teen tapaista) kahdeksan luennolle (vieläpä tilastotieteen luennolle!) ja lopulta puolentoista kuukauden kidutuksen jälkeen sain tuloksi erinomaisen arvosanan. Erityiset selkääntaputtelut ansaitsee myös fakta, että kyseessä oli tilastotieteen ja matematiikan aineopintotasoinen kurssi eli toisin sanoen todennäköisyyslaskenta. Ensimmäisestä en parhaalla tahdollakaan voi sanoa olevani kiinnostanut ja jälkimmäisestäkin kiinnostus lopahti perusopintojen toiseen kurssiin.

Mutta tosiaan, kuten edellä kävi selväksi, en ole erityisen aamuvirkku. Toisinaan onnistun menemään nukkumaan kymmeneltä tai jopa yhdeksältä, mutta ne vaativat jo akuuttia univajetta. Väsyneenä mutta hieman vähemmän univajeisena puolestaan tapahtuu yleensä seuraava: olen koko illan väsynyt, mutta päätän vakaasti valvoa puoli kymmeneen ilman päiväunia, sillä muutenhan herään puolilta öin täysin virkeänä. Useamman tunnin hereillä kituuttamisen jälkeen kello alkaa lähestyä kymmentä... ja kellon lyödessä kymmenen en ole enää pätkääkään väsynyt. Sen sijaan olen elämäni kunnossa tekemään koulutehtäviä, kirjoittamaan onnettomia tutkielmiani tai  muuten vain hengailemaan. Kirjoitusviestinnän opettajani neuvoi pohtimaan, milloin on kaikkein parhaassa kirjoitusvireessä ja kirjoittamaan silloin. Lieneekin siis suhteellisen turhaa sanoa, että kanditutkielmani syntyi pääosin yön pimeinä hetkinä. Ihan tyhjiksi päivätkään eivät onneksi jääneet, kiitos luentojen. Ehkäpä pitäisi kiittää onneaan siitä, että on yöeläjä - missä välissä sen kandinkin olisi kirjoittanut, jos päivisin olisi ollut 6-10 tuntia yliopistolla ja öisin nukkunut?

Aurinko alkaa olla kohtalaisen ylhäällä, joten luovutan itse tältä erää ja menen jatkamaan uniani. Jos jotakuta jäi vaivaamaan, niin sain tosiaan myös internetin sielunelämääkin käsittelevän läpi peräti hyvin arvosanoin (johon luonnollisestikin olen tyytymätön, vaikken koko alasta välitä), joskin tiedoissani on edelleenkin pieniä TCP-IP:n mentäviä aukkoja. Ja tosiaan, miksi edes aloin jaarittelemaan unitottumuksistani tähän aikaan vuorokaudesta? No, pyöräily puoli kahdelta läpi nukkuvien lähiöiden muistutti, miten mahtavaa yöaikaan ulkona liikkuminen on. :) 

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Uusi alku

Wikimedia Commons
Pohdiskelen usein, että tästä ja tästä asiasta voisin kirjoitella ja saatan toisinaan pohtia sanakäänteitä myöten, mitä tulen sanomaan. Ja sitten kun pääsen kotiin, en enää jaksa, ehdi tai viitsikkään. Surkeaa huomioiden sen, että nuorempana bloggasin joka päivä - jopa monta kertaa päivässä! Mahdollisesti voisin yrittää lohduttautua sillä, että laatu varmasti korvaa määrän. Valitettavasti en ole yhtään varma, että laatu olisi jotenkin parantunut viidessä vuodessa. Kuinka vain, tulin myös näiden monien pohdiskelujen ohessa lopputulokseen, että olin nimennyt uuden (nykyisen) blogini väärin. Elintasokulkuruus houkuttaa minua kyllä maailmalle, mutta ensimmäisiä kertoja kenties ikinä näen suhteellisen vakaan koto-Suomessa pysymisen horisontissa lyhyempiä reissuja lukuunottamatta. Luonnollisesti tämä ajatus herätti vastareaktion, jonka seurauksena olen alkanut taas seurailemaan lentojen hintoja ja laskeskelemaan hitusen pidemmän reissun matkakustannuksia, mutta blogin nimeen se ei liity millään tavalla. Eilen kuitenkin saapui  yllätyspaketti Saksasta sisältäen muun muassa saippuakuplia - koska saippuakuplat yksinkertaisesti tekevät elämästä parempaa. Ja suomalaiseen pessimismiin taipuvaisena päätin, että siinä on blogilleni vähäemmän kunnianhimoinen mutta elämään tyytyväisempi nimi. May I present: Elämän saippuakuplia.