Hei täältä kiireen keskeltä! Edellisestä päivityksestä onkin taas ikuisuus *lisää tähän mielessäsi syytökset kiirettä, syysväsymystä, huonoa nettiä ja ajanpuutetta kohtaan*. Koska kertaus on ollut jo riittävästi opintojen äiti, ohitamme tämän osuuden pikaisesti. Kas näin.
Elo Helsingissä on muuttunut suuresta seikkailusta arjeksi. Enää jokainen bussimatka ei ole täynnä kauhunsekaista odotusta, minne kadotukseen päädyn. Bussimatkat sujuvat jopa niin rennosti, että eräänä aamuna havahduin bussissa tuntemattomalla seudulla: olin ohittanut kohteeni hyvällä neljällä pysäkillä. Ja ei, en nukkunut. Ensimmäistä kertaa olen myös törmännyt Helsingin todella kurjaan puoleen. Niin kuin siihen agressiiviseen spurguun, joka tuli keskellä yötä haastamaan riitaa ratikkapysäkillä. Onneksi en ollut yksin liikkeellä.
Syksyn myötä olen ajautunut krooniseen univelkakierteeseen. Viikolla en nuku tarpeeksi, koska en koskaan tajua mennä heti kymmeneltä nukkumaan. Viikonloppuisin en nuku, sillä vietän noin puolet viikonlopusta junassa tai bussissa istuen. Tämän illan herkkuna on suoria yhdeltätoista illalla rautatieasemalta kotiin. No, rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että eilen nukuin kyllä: ensin kunnon yöunet ja sitten pitkän pitkät päiväunet. Menneen viikon univelat on siis kuitattu, mutta tulevan viikon univelkapiikki on jo avattu. Mikä ihana tekosyy olla menemättä kuntosalille huomenna.
Alkusyksystä löysin jotain, mitä olen kaivannut jo varsin pitkään takaisin: vyötäröni. Salaatti & kasviskeitto -lounaani ovat kaikessa hiljaisuudessa alkaneet verottaa elopainoani. Ei voi muuta kuin kiittää onneaan hyvästä työpaikkaruokalasta, oma kärsivällisyyteni kotisalaatteja kohtaan kun on harvinaisen lyhyt. Tähän syynä on pääosin se fakta, että salaattia ei yksinkertaisesti myydä yhden hengen annoksissa. Niinpä vaihtoehtona on syödä annos salaattia ja heittää loppu suosiolla roskiin tai jemmailla nahistunutta salaattia jääkaapissa pari päivää, kunnes lopulta myöntää, ettei sitä tosiaan aio syödä. Niinpä työpaikkaruokalan salaatit (ja ne kasvissosekeitot, nam!) ovat oikea pelastus. Mutta tosiaan, takaisin vyötärön löytämiseen. Vyötäröni on ollut kadoksissa jo niin monta vuotta, etten enää edes muista, milloin sen olen viimeksi edes nähnyt. Kenties joskus vuoden 2009 tienoilla. Minä olen niitä ihmisiä, jotka syövät ollessaan tyytyväisiä ja laihtuvat masistellessaan. Kenties se kertoo jotain viimeisestä neljästä vuodesta. Ja eihän Helsingissäkään sentään ihan niin kurjaa ole, että alkaisin kuihtumaan. Mutta kun päivän tukevimman aterian saa melkein nenän alle kannettuna niin super-terveellisenä ja kevyenä, ettei laihtumisen eteen tarvitse tehdä käytännössä mitään, on typerää olla tarttumatta tilaisuuteen. Nyt tosin paino on lakannut putoamasta, joten kenties seuraavaksi leikkauksen alle joutuvat jälkiruoat ja kahvipullat.
Juna vaikuttaa kovasti lähenevän vaihtoasemaa, joten on aika pakata Rytky rinkkaan ja siirtyä hetkeksi raikkaaseen tihkusateeseen. Toiveikkaasti toivotan teille aurinkoista ja/tai lumista loppusyksyä, mutta hieman epäilen, ettei se Helsingin suunnalla tule olemaan kumpaakaan. Parempaa onnea sinne pohjoiseen! No, mitäs me pienistä kun ei pienetkään meistä. Vedenpitävillä vaelluskengillä, sähkölämmitteisellä petauspatjalla ja kirkasvalolampulla pääsee jo pitkälle.
