Uusi alku

Wikimedia Commons

Pohdiskelen usein, että tästä ja tästä asiasta voisin kirjoitella ja saatan toisinaan pohtia sanakäänteitä myöten, mitä tulen sanomaan. Ja sitten kun pääsen kotiin, en enää jaksa, ehdi tai viitsikkään. Surkeaa huomioiden sen, että nuorempana bloggasin joka päivä - jopa monta kertaa päivässä! Mahdollisesti voisin yrittää lohduttautua sillä, että laatu varmasti korvaa määrän. Valitettavasti en ole yhtään varma, että laatu olisi jotenkin parantunut viidessä vuodessa. Kuinka vain, tulin myös näiden monien pohdiskelujen ohessa lopputulokseen, että olin nimennyt uuden (nykyisen) blogini väärin. Elintasokulkuruus houkuttaa minua kyllä maailmalle, mutta ensimmäisiä kertoja kenties ikinä näen suhteellisen vakaan koto-Suomessa pysymisen horisontissa lyhyempiä reissuja lukuunottamatta. Luonnollisesti tämä ajatus herätti vastareaktion, jonka seurauksena olen alkanut taas seurailemaan lentojen hintoja ja laskeskelemaan hitusen pidemmän reissun matkakustannuksia, mutta blogin nimeen se ei liity millään tavalla. Eilen kuitenkin saapui  yllätyspaketti Saksasta sisältäen muun muassa saippuakuplia - koska saippuakuplat yksinkertaisesti tekevät elämästä parempaa. Ja suomalaiseen pessimismiin taipuvaisena päätin, että siinä on blogilleni vähäemmän kunnianhimoinen mutta elämään tyytyväisempi nimi. May I present: Elämän saippuakuplia.

Sijaistoimintoja

Tänään olen epäonnekseni koittanut kiristää itseäni aloittamaan kandin korjausten tekemisen. Aikaa palautukseen on vajaa viikko, mikä itse asiassa on tuplasti alkuperäiseen version kirjoittamiseen upotettu aika. Joku tulkita asian niin, että jos koko homma on kertaalleen kirjoitettu puoleen viikkoon niin tuskin sen korjaamiseenkaan kauaa menee. Vähän realistimpi osaisi taas ehkä arvata, että jos alkuperäispainokseen on upotettu vähemmän aikaa kuin moneen harjoitustyöhön, menee kaikkien aasinsiltojen korjaamiseen pieni elämä. Koska itsessäni on hieman inhorealistin vikaa, epäilen vahvasti - ja mitä olen korjausehdotuksia vilkuillut myös saanut tukea epäilyksilleni - että oman työni kanssa putoan jälkimmäiseen kastiin ja hommaa on luvassa vielä ihan tarpeeksi. Valitettavasti en vain millään haluaisi aloittaa ja saada vakuutta epäilyksilleni!

Kolmannen korjauspäivän sijaan olen kehittänyt sijaistoimintojani: pyykännyt, imuroinut, vaihtanut lakanat ja ottanut käyttöön talvipeiton kolme kuukautta liian myöhään, paikannut kylpyhuoneen seinän aukkoja ja jatkanut projektiani saada sinne lähiaikoina suihkuteline (ts. kaivanut ruuvimeisselillä reikiä seinään ruuvien kohdille, täyttänyt niitä täyteaineella ja upottanut ruuveja tulppineen täyteaineeseen toivoen, että kuivuttuaan ne olisivat tarpeeksi tukevasti kiinni kannattaakseen suihkutelinettä). Keittiön suursiivouksen olen tehnyt nyt kahdesti kolmen päivän aikana, uhrannut aikaa ruoan tekemisen ja tehnyt potentiaalisia tulevia reissusuunnitelmia ja tutustunut tulevien vaalien ehdokkaisiin. Koko tutkielman korjaaminen päin vastoin tuntuu vain häiritsevän muuta, kovin aktiivista, elämääni!

Valitettavasti hävytön lusmuiluni joutuu kohta kokemaan karvaan päätöksen ja minä siinä ohella karvaan kohtalon. Jos nimittäin edelleen jatkan laiskottelua, päädyn tekemään korjaukset samalla tahdolla kuin kirjoittamisen - ja se ei varsinaisesti ollut kauhean miellyttävä kokemus. Joten vaikka ihan vain välttääkseni kolmen päivän energiajuoman makuisen ja pyörryttävän univelan tasoisen työputken, aloitan hommat huomenna. Ihan varmasti! Viimeistään aamupäivällä! Tai..no, puoleltapäivältä ainakin! Toisin sanoen tähtään kahdeksaksi kirjastolle aloittelemaan hommia mukana kolme pulloa energiajuomaa ja pussi karjalanpiirakoita ja toivon parasta.

Alku ja syyskiireitä

Reilu kymmenen vuotta sitten isosiskoni taistellessaan gradunsa kanssa olimme Espanjanssa lomailemassa. Tylsän rantaloman sijaan seikkailimme hieman, mikä luonnollisesti tarkoitti bussissa istumista tuntikaupalla. Matka tosin sujui leppoisasta rupatellen ja laulaen. Laulaen lähinnä syystä, että matkapahoinvointisen matka bussilla yli vuorten menee joko laulaen tai oksentaen, tyylin saa valita kukin itse. Erään erityisen pitkän ja kiemuraisen matkan aikana syntyi idea elintasokulkuriksi ryhtymisestä: opiskelujen (ja gradun!) hylkäämisestä ja maailman kiertämisestä elintasosta (tai ainakaan nukkumapaikasta) kuitenkaan tinkimättä. Ajatus elintasokulkuruudesta oli syntynyt.

Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, elän itse hektistä (toivottavasti) viimeistä opiskeluvuotta. Tällä hetkellä menossa oleva kokonaiset kahdeksan päivää kestävä kandi-rupeamani jatkuu kuukauden korjaustauolla, jota seuraa, peräti samalla viikolla, graduun orientoituminen. Turha kieltää, etteikö ajatus elintasokulkuruudesta olisi noussut mieleen useammankin kerran syyskiireiden keskellä. Etenkin nyt, kun kolme päivää kahdeksasta teho-kandipäivästäni on kulunut ja olen jo kuolettavan kyllästynyt aiheeseeni, huoleton elämä maailmalla houkuttaa. Lupasin vuosia sitten itselleni, että kunhan saan paperit yliopistosta ulos, palkitsen itseni pitkän pitkällä matkalla. Millä rahoituksella, voisi kysyä, enkä siihen vielä vastausta tiedä. Ehkäpä nostan vuoden opintolainan viimeiseksi teokseni ennen valmistumista tai ehkäpä teoria työttömäksi valmistumisesta yliopistosta osoittautuu vääräksi.

Kuinka vain, tämän hetkinen elämäni keskittyy lähinnä seuraavaan deadlineen, joka tällä hetkellä oli kandi. Valitettavasti deadlinet sattuvat yleensä olemaan korkeintaan viiden päivän päässä toisistaan, joten syksy on kulunut hallitun panikoiden deadlinesta toiseen kiirehtien. Toisaalta olen todennut stressin vaikuttavan minuun kahdella tavalla: rennon kauden jälkeen stressillä on lähinnä lamauttava vaikutus, mutta tarpeeksi pitkään jatkuttuaan kiire on tuonut minusta esiin aivan uuden puolen: tehokkuuden. Aikaa ei ole hukattavana! Kiire! Paniikki! Hophophop!

Tosin tehokkuus sitoutuu tiukasti toiseen hauskaan piirteeseen, nimittäin sijaistoimintoihin. Kun joutuu tekemään tiukalla aikataululla monta päivää putkeen samaa asiaa, alkaa haluta vaihtelua hinnalla millä hyvänsä. Toisaalta tietää, että aikaa on vähän ja lepsuilla ei ehdi, joten sijaistoimintojen täytyy olla myös hyödyllisiä huonon omatunnon kurissa pitämiseksi. Eilen kyseinen ilmiö esiintyi parvekkeen tyhjentämisenä, siivoamisena ja parvekehuonekalujen pesemisenä, jota olen lykännyt nyt kolmisen kuukautta. Lisäksi ehdin ripustaa jouluvalot sekä etsiä ja viritellä kirjoituspöydän lampun, joista edellistä olen suunnitellut viimeisen kuukauden (siitä asti kun tuli hyväksyttävän pimeää ripustaa jouluvalot) ja jälkimmäistä muutostani asti eli puolisen vuotta nyt. Myös käsityöt ovat alkaneet edistyä muun kiirepaniikin ohella. Ehkä tämä on se, mitä perheenäideistä joskus sanotaan, että kun on yhtään vapaa-aikaa, ei osata olla tekemättä mitään. Epäilemättä itselleni tämä on vain väliainen olotila: olen aivan varma, että kunhan pahimman kiireet hellittävät, olen yhtä laiska ja aikaansaamaton kuin ennenkin.

Hiusvärini vaikutusaika alkaa hiljalleen loppua ja niin myös taukoni sateisessa kandiyössä. Mutta ennen ah-niin-kiinnostavan-ja-pitkän-pitkän-pitkän lähteeni pariin palaamista aion kyllä nauttia kahden päivän joulukalenterisuklaat joulukalentereistani!